Huih, olen epävakaa, kuin eilinen ilma! Eli hoitoonhakeutumisen vaikeutta, ahdistusta ja ahmimishimoa..

Huih, olen epävakaa, kuin eilinen ilma! Eli hoitoonhakeutumisen vaikeutta, ahdistusta ja ahmimishimoa..

Jäin pyörittelemään mielessäni tuota lääkäriin hakeutumista ja etsin jo numeron varatakseni omalääkäriajan. Sitten huomasin että omalääkärini on nykyään venäläinen. En siis ole käynyt kuin kerran terveyskeskuslääkärissä täällä, joten omalääkärini on vuosien varrella ilmeisesti vaihtunut. Olen ehkä hieman rasistinen, mutta muutamat omat kokemukseni menneisyydessä kertovat etteivät venäläiset terveyskeskuslääkärit ole kovin empaattisia tai muutenkaan kovin motivoituneita, tai kyse on lähinnä vaan kulttuurierosta, ja terveyskeskuksen mahdollistamista resursseista auttaa potilasta. Eli kiire, kielimuuri ja evvk. Toki voin olla väärässä ja hyi minua kun näkemättä tuomitsen, mutta toimin nyt puhtaasti vaistojeni varassa ja peräännyin.
Harmittaa, kun näin jo sieluni silmin meneväni jollekin lasteni neuvolalääkärin kaltaiselle mukavalle, lämpimänoloiselle empaattiselle naiselle(tai miehelle), joka katsoisi tosi syvälle silmiin ja sanoisi ammattilaisena asioita, jotka toisivat lohtua ja tsemppaisivat ja minulla olisi viimein helpottunut olo, kun vihdoin hain apua ja virallisen diagnoosin myötä kokisin että  paraneminen voisi kunnolla alkaa.

Ehkä tälläistä palvelua saakin vain yksityiseltä..

Tutkin, saisinko aikaa yksityiselle ja olisi tänään ollutkin yksin psykiatrian erikoislääkärille 60min aika, mutta sellaiseen aikaan jotta mies olisi joutunut tekemään erikoisjärjestelyitä ehtiäkseen siksi kotiin. Sehän ei hälle oikein sopinut ja seuraavat vastaanottoajat olisivat vasta viikon päästä. Eikö viikon päästä sitten kävisi, kysyi mies. Viikonloppu, viikko, kuukausi, iäisyys. Kaikki kuulostaa pitkältä, ainakin ihmiselle joka koittaa nyt elää päivä kerrallaan ja selvitä tästä kaikesta yksin kunnialla.


Turhauduin ja ahdistuin. Itkettää. Tekee mieli ahmia jotain. Söin juuri 45min sitten kunnollisen lounaan, joten nälkä minulla ei ole, vaan paha mieli koska mies ei koe asiaa niin tärkeäksi kuin minä. Tai ei ymmärrä, miten iso kynnys tuo lääkärille meno asian tiimoilta minulle on ja mitä enemmän sitä taas mietin, niin haluan siirtää sitä taas ja tiedän että se jää. Nytkin mietin että onko se oikeasti sittenkään tärkeää. Tarvitsenko oikeasti diagnoosia mihinkään, jos en välttämättä tarvitse muuta ammatillista apua? Lisäksi jos siirrän sitä ensi viikolle, minun pitäisi ottaa se aika päiväsaikaan ja selittää jotenkin lastenhoitajalle, että miksi olen menossa lääkäriin keskellä päivää.. Ahdistaa ajatus, että minun pitäis tämän takia valehdella tai kertoa totuus esim appivanhemmille, eeeei kiitos.
Olen vihainen miehelle, kun ajattelen että hänen mielestään asia ei ole tärkeä ja toisaalta itselleni, koska olen liian ”kaikkinythetimulle”, tein itsestäni martyyrin ja ahdistaa, että tärkeäksi kokemaani asiaa pitäisi siirtää. Mietin myös katkerana, että ajatteleekohan mies, että yksityinen psykiatri olisi vain ajan- ja rahanhukkaa koska kuitenkin ensi viikolla olen jo unohtanut koko tämän jutun ja palannut takaisin vanhaan..? Tätä ajatusta mietin usein. Vaikka oikeasti kyllä tiedän, ettei sillä ole mitään merkitystä!! Perkele sentään tätä pääkoppaa.

Olen suunnattoman ärsyyntynyt siitäkin, että näinkin pieni vastoinkäyminen saa jo miettimään miltä tuntuisi syödä itsensä ähkyksi, jopa lapsen nähden. Noh, en kuitenkaan sortunut, aion mennä tänään kuitenkin lenkille kun mies tulee, vaikka jalkoja särkeekin. Ahmitaan sitten vaikka asfalttia, jaloilla. Suututtaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s