Pohjalla

Pohjalla

Kukkuu vain, olenpa pitkään onnistunutkin välttelemään tänne kirjoittamista.

En edes halua kertoa mitä täällä on tapahtunut, mutta olen taas palannut vanhoihin huonoihin tapoihini. Tai siis, eihän siinä mitään kertomista olekaan, mättämistä mättämistä suljettujen ovien takana ja paino kävi taas kerran ennätyslukemissa…. 😦

Joitain viikkoja sitten soitti työkkärin täti ja tivasi tylynä, että miksen ole työllistynyt ja mitä olen tehnyt asian eteen ja miksei minua ole palkattu haastatteluista. Lopulta suutahdin sen vihjailuista ja totesin sitten lopulta raadollisesti suoraan, että mikä mättää ja lopulta sainkin lähetteen työttömien terveystarkistukseen ja useammat pahoittelut, jos hän loukkasi. Loukkaaminen ehkä väärä sana, totuuttahan tuo oli ja odotinkin että koska tähän asiaan joku puuttuu ja saisin apua. Nyt vaan ongelmana se, että jouduin ensimmäisen ajan perumaan painavan perhesyyn takia ja uutta en saanut, kun ei ollut ”ajanvarauskalenteri auki vielä” ja tänään en muistanut soittaa. Mutta tämä ei voi venyä pitkään, koska muuten katkeaa tuet.

Tuntuu taas aika epätoivoiselta, ei ole motivaatiota paljoa mihinkään. Plantaarifaskiitti vaivaa tosi paljon ja vaikuttaa monella tavalla elämään. Esikoisella oli todella huono nukkumiskausi, mutta onneksi nyt *kopkop* se on vähän parantunut(lahjomalla)..
Kirjoitin syömishäiriön plantaarifaskiitin lisäksi tuohon lähetteeseen, kun siinä oli kohta ”asioita joista haluan keskustella”, joten perua ei enää voi. Lisäksi siinä kysyttiin kaikenlaista elintavoista, mm unitottumuksista, surkeaa laittaa siihen että nukun 3-6h yössä, mutta niinkuin meillä käynyt unikouluohjaajakin sanoi, asialle ei välttämättä mitään voi, vain aika auttaa ja totesi että ei yhtään ihmettele että meillä arki on vaikeaa ja etten pystyisi työssä jaksamaankaan tässä tilanteessa..

Saa nähdä mitä sanoo ammattilainen ja minkälaisia ratkaisuja tälläiselle moniongelmaiselle keksii. Tuo eka aikahan on vain sairaanhoitajalle, sanoin kyllä jo puhelimessa, että ei taida riittää, eikä taida yleislääkärikään riittää, vaan tarvitaan jo moniammatillinen hoitotiimi ja sairaanhoitaja sanoi ymmärtävänsä, mutta valitettavasti polku on tämä, että järjestyksessä mennään. Toivottavasti saan apua, eikä tielle osu mitään epäempaattisia tai muuten ikäviä ihmisiä. Onneksi omanarvontuntoni on sentään sen verran hyvä, että aika herkästi tulee sanottua suorat sanat, jos koen tilanteen menevän asiattomaksi. Olen iloinen siitä, että edes pikkuhiljaa olen tämän ongelman kanssa tullut edes pikkiriikkisen sinuiksi, puhuin tästä jo yhdellä foorumillakin omalla vakkarinimimerkillä, mikä oli jo iso askel. Ehkä tämän kohta myönnän jo muillekin läheisille, kuin vain miehelle. Tämä on kuitenkin yhä meidän perheessä asia, mistä ei hirveesti puhuta, mies on myös vähän tunnesyöppö, mutta omaa vain paremman itsekurin(ja muuta elämänsisältöä) kuin minä..