Apua, saan!

Apua, saan!

Meinasin kirjoittaa otsikoksi ”ensimmäinen askel”. Mutta kyllähän se on otettu jo ajat sitten ja aika montakin siihen päälle. Mutta ehkä nyt mentiin sitten ainakin yksi askelma ylöspäin.

Kävin tänään siellä sairaanhoitajan terveystarkastuksessa ja koko aika menikin melkein puhumiseen. Yllättävän helppo oli puhua ja yllättävän vähän itkeä tihrustin, lähinnä murruin kun kerroin näistä uniongelmista ja haastavasta arjesta, syömishäiriön kanssa elämisestä ja sairaanhoitaja ja hänen kanssaan ollut sh-opiskelija osasivat aina sopiviin kohtiin kommentoida empaattisesti. Kuten esim”sulla on tosiaan todella rankkaa”, ”ei ihme että koet olevasi äärirajoilla”, ”sä olet todella hyvin jaksanut, sun ei tarvitse jaksaa näin hyvin”, ”ei ihme että olet väsynyt”, ”sulla on oikeus hakea ja saada apua” yms. Raatorehellisyys siis toimi. Tai miksipä ei olisi toiminut. Jos se ei toimi, niin ei vähättelyllä ainakaan mitään saa..

Toisaalta liikaa törmää siihen yleiseen ajattelutapaan, että tämä vaan on normaalia pikkulapsiperheen arkea, tai esimerkiksi että laihtuminen on vain fyysinen prosessi ja vaan pitäisi ottaa niskasta kiinni jne.
Toki tietty jossain rajoissa noin onkin, mutta kun itsekin listasin kaikki terveydentilaa alentavat vaivat ja tekijät, niin en enää tiedä että miten olen jaksanut edes näin kauan/hyvin. Lisäksi sitten nuo omat ongelmat vaikeuttaa tätä arkea niin paljon, että siinä vaiheessa kun normaali univelkainen äiti nukkuu kun lapsetkin, niin minä valvon(niinkuin nyt) ja vatvon näitä juttuja.
Tämä tuli juuri äsken vastaan..
http://www.iltalehti.fi/terveys/2015120720793964_tr.shtml

Sain nyt lähetteen verikokeisiin(aivan tosi pitkä litania kaikenlaista) ja sen jälkeen kun oon niissä käynyt, saan varata tunnin ajan omalääkärille. Tunnin ajalla ehtii jo aika paljon kaikenlaista, kun ei tää sairaanhoitajan aikakaan ollut kuin 45minuuttia..
Mun omalääkärini ei ole ainakaan nimen perusteella suomalainen, mutta kuulemma on oikein herttainen nainen.  Se riittäkööt.
Kuulemma voi olla että tarvitsen useammankin ajan ja sitten lääkäri laittaa mua eteenpäin sitten miten katsoo tarpeelliseksi, saa nähdä sitten..

Kun lähdin terkkarilta kotiinpäin ja olin laittamassa takkia päälle, niin lähtivät siitä vastaanottohuoneesta hekin ja kysyivät multa tulenko samalla hissillä. Mä olin ihan hämmentynyt, kun ei mulle oikeasti tullut mieleenkään mennä alaspäin hissillä. Ylöskin sentään menin kävellen, kun olin sen verran ajoissa, että erittäin kiusallisena pitämäni hengästyminen ehti mennä ohi ennen h-hetkeä. Kipittäessäni alas, huomasin että hekin menivät vain yhden kerroksen alaspäin.. Mulla oli niin kevyt olo tuon reissun jälkeen, että olisin voinut vaikka leijailla kotiin asti.
Mä olen myös tajunnut ihan viimepäivinä, miten paljon miestäni rakastan ja kuinka onnellinen siinä asiassa olen, että mulla on tuollainen komea ja ymmärtäväinen kultakimpale täällä kotona, jonka kanssa ei tarvitse ikinä riidellä ja joka tukee ja huolehtii aina kun sitä tarvitaan.
Mieliala on ollut nyt muutenkin parempi taas, johtuu varmaan joulusta.. Ja kuukautiskierrosta, hah hah!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s