Tyhjyys..?

Tyhjyys..?

Ohoh. Painoni on pahimmasta lukemasta ennen lääkärikäyntiä pudonnut nyt vähän vajaa 5kg. En ole edes laihduttanut, olen syönyt ihan samalla linjalla kuin ennenkin, mutta määrät ovat pudonneet hurjasti. Edellispäivänä oltiin koko päivä ulkona ja haettiin lopuksi mäkkäristä ruokaa. Otin tavis hamppariaterian entisten megasettien sijaan. Eilen tilattiin pitsaa, söin puolet ja tänään lounaaksi äsken puolet. Silti tuli paha olo.
Ostin myös 400g, siis todellakin 400GRAMMAA irtokarkkeja, minä!! Olen niistä tässä useamman päivän saatossa syöny ehkä kourallisen per päivä tässä koneella pelaillessani, en ehkä sitäkään.

Herkut eivät enää maistu entiseen malliin, mutta ongelma on yhä todella vahva. En osaa olla varaamatta herkkuja kotiin pakonomaisesti ja HALUAISIN syödä niitä, haluan roskaruokaa, koska luulen että se täyttäisi jonkinlaisen tyhjyyden, mitä tunnen kun en enää saa ruualla itseäni turrutettua.

Myönsin jo eilen miehelle kyynelsilmin pyykkiä yhdessä lajitellessa, että salaa toivon, että olisin entisessä elämässäni, sinkkuna ilman lapsia, koska tämä tuntuu niin vaikealta ja haluaisin vaan käpertyä sohvalle ja syödä itseni rauhassa hengiltä.
Luulin, että lääkkeen avulla pääsisin helpommalla, mutta loppujen lopuksi en ole varma tekeekö tämä asiaa yhtään sen helpommaksi, se vain muuttaa ongelmaa. Nyt pitäisi keksiä miten täytän tuon tyhjiön, tai miten opin sitä sietämään.

Mainokset
Kukkuluuruu

Kukkuluuruu

Hyvää kuuluu, -2kg. Se nyt ei ole mikään saavutus sinänsä, painoni heittelee paljonkin riippuen kaudesta.
Nyt kuitenkin kuuluu siinä mielessä hyvää, että olen saanut pidettyä jonkinlaisen järjen syömisissäni, kiitos tuon miedon masennuslääkityksen. Sivuoireet ovat nyt lieventyneet. Minulla ei ole paljoa ruokahalua, mutta olen saanut pakotettua itseni syömään vähän silloin tällöin, sekä olen todella rutkasti lisännyt(omassa mittakaavassani) vedenjuontia, koska tuo lääkitys kuivattaa suuta. Sen lisäksi karkkia ei tee juurikaan mieli, mutta välillä on tullut napsittua suklaapatukka tai kourallinen karkkia. Eli kutakuinkin normaaleja määriä. Lisäksi kilpparilääkitys on alkanut toimia ja minulla on HIKI!!

Olen myös piristynyt siinä mielessä, että olen ulkoillut joka päivä. Ei mitään isoa, mutta edes tunti päivässä ulkona lasten kanssa ja varmaan paras saavutus oli, kun edellispäivänä päätin lähteä paikalliseen kauppakeskukseen tarjousten perässä heti aamusta. Minulla oli siis selvä ostoslista mitä tarvitsin, inhoan lähteä lasten kanssa yksin, koska ovat vielä niin pieniä ja ”vaivalloisia” monessa mielessä tommosessa ympäristössä missä on tylsää ja kuitenkin paljon houkutuksia, eikä meillä ole enää tuplarattaita.. Kuitenkin, lopulta oli rattaat täynnä kamaa ja vedin perässäni 2 vetolaukkua (sisäkkäin), samalla sinne tänne kanittavia rattaita työntäen.. Sain siis kaiken mitä tarvitsin ja vieläpä edullisesti, reissu meni muuten hyvin ja voin sanoa, että oli kyllä hiki ja olin tosi poikki. Kävi siis treenistä.

Lounaan syöminen on ollut mulle aina todella haastavaa ja tämä ruokahaluttomuus tekee siitä todella vaikeaa. Kuitenkin sitten tuolla paastoamisella on ne ikävät puolet, jotka usein sitten aiheuttavat päivällisellä ylilyöntejä(ja muutenkin vaikeuttavat iltaa), joten pakko olisi jotain saada alas. Ostin viimeksi kauppareissulla erilaisia patukoita, jotta saisin edes jonkinlaisen rytmin tähän syömiseen näin alkuun ja ei tulisi pitkää paastoa. Lisäksi saan niistä nopean ja kätevän välipalan kiireisinä päivinä.
Tämä ensimmäinen testaamani oli stevialla makeutettu Leaderin Softbar Protein ja makuna Crispy white chocolate ja se oli yllättävän hyvän makuinen ja pidin sen pehmeänsitkeästä koostumuksesta. Lisäksi tämä oli valmistettu suomessa ja teki olon, ettei heti todellakaan kaipaa mitään makeaa. Kaloreita patukassa oli 174 ja hiilaria vain 3,2g. Tämä ei siis ole mikään maksettu tai sponsoroitu mainos, kunhan itselleni kirjoittelen ylös, kun en kuitenkaan muuten enää ensi kauppareissulla muista mikä olikaan se hyvänmakuinen ja mikä taas kannatti jättää kauppaan.. 🙂
http://www.leader.fi/product/protein-softbar-crispy-white-chocolate-60g/

Sivuoireita

Sivuoireita

Ensimmäiset sivuoireet huomasin heti ekan lääkkeen jälkeisenä päivänä. Suuta kuivasi infernaalisesti. Nyt lisäksi tulleet huonovointisuus ja ruokahaluttomuus.
Eilen olin tosi väsynyt ja huonovointinen, mies ja lapset olivat tosi väsyneitä ja nälkäisiä ja sorruttiin tilaamaan pitsat. Söin omastani ehkä 1/3, ei ollut mitään näläntunnetta ja pitsa ei edes maistunut erityisen hyvälle, vaikka ulkonäkö oli tosi hyvä! Yöllä sitten yksinäisyyttäni lämmitin siitä loput, vaikka ei ollut varsinainen nälkä, suu vaan kaipasi muka syömistä ja olin jauhanut purkkaa jo ilmavaivoiksi asti.
Söin ensin noista tähteistä puolet ja sitten ahneuksissani lämmitin vielä toisetkin puolet. Sitten tuli ihan järjettömän huono olo! Tuntui että maha oli tosi täynnä ja olo oli kaamea! Antabustako tämä olikin? Mietin että ahmimisesta usein on tullut täysi ja ähky olo, mutta tämä oli jotain ihan muuta, tuntui kuin olisi ollut vuosisadan krapula ja oksetti, huimasi, janotti ja oli todella surkea fiilis. Oikeasti olo, josta ajattelin että tälläistä ei kiitos enää.

Valvoin myöhään, oli todella vaikeaa saada unta ja lopulta esikoinenkin heräsi pahaan uneen ennenkuin sain unen päästä kiinni. Lapsi kainalossa ahtaasti nukkuen unet jäivät muutamiin tunteihin. Herääminen oli aivan tuskaa, lisäksi oli todella huono ja huimaava olo. Niskat ovat kyllä jumissa ja mies epäili alhaista verensokeria, mutta tämä oli jotenkin erilaista. Tuntui että joku kiertäisi mun aivoja vasemmalle ja oikealle ja tuntui, että koko pää heilui ja maailma oli vinksallaan. Esikoinenkin taisi huomata, että joku oli vähän enemmän pielessä(sanoin että äitillä on kurja, vähän pipi olo), sillä hän hakeutui mun kainaloon sohvalla ja pyysi laittamaan unilauluja kännykästä ja torkuttiin sillä tavoin ehkä tunnin verran. Heräsin sitten siihen, että nuorempi lapsi heräsi ja itsellä olikin sitte jo paljon parempi olo ja selvisin aamutoimista kunnialla.
Silti tuntuu, että aivoissa on joku edelleen ”hassusti”..

Nyt tuosta yöllisestä pitsaepisodista on jotain 12 tuntia ja vähän alkaa tulla nälän tunnetta. Jotenkin nautin siitä, että syöminen ei hallitse minua, mutta toisaalta ei tämäkään nyt terveellistä ole. Ostin myös jotain proteiini- yms välipalapatukoita tätä varten, että sitten kun ei mikään maistuisi, niin voi edes sellaisen haukata, että kroppa sitten kuitenkin saa jotain ravintoa.. Olen tosi surkea syömään välipaloja ja nyt kun ei mikään maita, niin vähän vaikeaa.. Edes leipä, suurin herkkuni ei oikein herätä mitään viboja. Ehkä nyt olisi sitten aika harjoitella suhtautumaan ruokaan polttoaineena. Outo ajatus..

En muista, että silloin kuutisen vuotta sitten olisi ollut tälläisiä oireita, mutta toisaalta en muista niistä ajoista muutenkaan hirveen tarkasti mitään. Ja silloin olin lapseton sinkku, joka sai rauhassa potea olojaan, maata vaikka koko päivän jos siltä tuntui. Kuitenkin luotan siihen, että tästä on minulle enemmän hyötyä kuin haittaa ja että oireet helpottavat kun kroppa taas tottuu tähän. Lisäksi pitäisi kai myös vähän rukata tuota lääkkeenottoaikaa, ettei se pahin vaikutuspiikki osuisi juuri aamuun, jotka ovat raskaita muutenkin.

Painokin on pudonnut kilon, pitsasta huolimatta.

Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Nukuin viimeyönä taas tosi huonosti, tarkalleen ottaen en vaan saanut unta. Meillä meni illalla jo netti poikki, joten piti keksiä Oikeaa  Tekemistä. Eihän se ongelma sinänsä ollut, mutta aamulla kolmen tunnin torkahduksen jälkeen olo ei ollut häävi ja jaksaminen vähän niin ja näin..
Jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja mies lupasi töiden jälkeen hoitaa kauppareissun, jos laadin listan. Minähän tein ja funtsin vähän etukäteen syömisiä, kun normaalisti me käydään kaupassa ihan fiilispohjalta ja usein ostetaan ne samat jutut. Nyt tuli vähän vaihtelua muutaman erilaisen kasviksen muodossa, sekä muutkin meikäläisen pahimmat heräteostokset jäi pois ja selvittiin kohtuullisen pienellä loppusummalla. Listalle kuitenkin kirjoitin ”irtokarkkia” ja mieshän teki työtä käskettyä ja ”mä otin vähän kaikkea” ja lopputulos oli 818gramman säkki. Kääk.. Onneksi kurkkasin, että siellä on ehkä 25% mun lemppareita, sit 25% semmosia et ovat ihan suhtkoht ok ja loput semmosia että syön ehkä pakon edessä tai sitten jaan ne miehen kanssa.. Muutenkin olen aika tarkka karkeistani, vaikka ahmija olenkin ja pahat karkit joutuvat roskikseen, ellei ole tosi paha epätoivo.

No joo nyt meni vähän sivuraiteille, samalla kun mies hoiti lapsen kanssa kauppareissun, annoin hälle kelakortin ja pyysin häntä hakemaan nuo mun eilen määrätyt mielialalääkkeet. No problem. Kun hän tuli kotiin, antoi lääkkeet ja jotain siinä kommentoi että eka oli niin hymyilevä apteekkari siinä, sit meni ihan myrtsiksi kun näki mitä lääkettä on hakemassa. Heitin jotain vitsiä et ”se varmaan mietti, et ei hitto toi on jonkun masentuneen kanssa” ja mies siihen että ”niin tai et ton on pakko olla TOSI paska puoliso, kun vaimokin masentuu” tjsp.. Tietysti minä siihen että höps ja selitin, että joskus aiemmin mäkin ihmettelin miten joku voi olla masentunut, vaikka kaikki on hyvin, mutta en enää moniin aikoihin.. No toki miehenikin tietää, kun tästä paljon ollaan puhuttu, että mulla ainakin osittain saattaa olla aivoissa ihan jotain kemiallista häiriötä, kun viimeksikin sain niin nopeasti lääkkeistä avun, että kyse ei ole siitä ettenkö olis onnellinen tai mitään.

Jäin kuitenkin miettimään, että mitenköhän mieheni oikeasti näkee ja kokee tämän asian.. Hän on itsekin pienesti tunnesyöppö ja toisaalta ei ole koskaan puuttunut diippeinäkään hetkinä mun syömisiini tai muuhun, korkeintaan tsemppaamalla ja hellästi persuksille potkimalla silloin kun oon sitä tarvinnut. Sekin on ollut tosi varovaista, kun tietää, että mä olen todella herkkä ottamaan itseeni vääränlaisesta kannustamisesta(kiitos isäni) ja toisaalta parisuhde on parisuhde, jos haluan jotain preppaajaa, niin hankin sen muualta.
Laitoin tohon avainsanaksi ”läheisen tuki”, vaikka lähinnä pohdin sitä, että millaista on elää masentuneen, syömishäiriöisen kanssa. En vaan keksinyt siihen mitään järkevää tagia, ihan vaan ”parisuhde” ehkä? Millaista on olla masentuneen ja/tai syömishäiriöisen puoliso?

Viimeksi masentuneena olin yksin ja olin juuri toipunut, kun tapasin mieheni, mulla oli vielä jotain ongelmia ja kävin psykoterapiassa, mutta kuitenkin. Olin toimintakyvyltäni jo siinä vaiheessa kutakuinkin normaali, sain nukuttua ja ei ollut mitään ahdistuksia tai pakkoajatuksia yms.. Nyt minulla on mies, sekä lapset, joiden takia tietty pakko jaksaa ainakin jonkin verran, mutta en haluaisi myöskään olla mikään riippakivi miehelleni arjessa, fyysisesti tai henkisesti. Enkä nyt suoranaisesti ees uskokaan moiseen, mutta tää on asia, mistä meidän pitäis ehkä puhua. Toisaalta koen, että ehkä mä vähän liikaa yritän välillä, että en ole aina ihan tarpeeks armollinen itselleni(koska en halua, että tilanne näkyisi lasten arjessa), mutta sit taas kyllä mua harmittaa, kun univelka tai ahdistus käy niin suureksi, että lamaannun ja kotityöt jäävät toisen harteille.
Toisaalta tää ehkä eniten johtuu siitä, että lusikkateorian mukaan käytän kaikki lusikat siihen, että hoidan kotiäidin pestini kunnialla, välillä vähän lainaan muiltakin päiviltä ja pidemmän päälle sitten olen miehen töistä tullessa jo aivan finaalissa.

Esim tänään lasten iltatoimet meni ohi, kun univelkaisena lopulta nukahdin sohvalle siinä klo 20, enkä herännyt ees kunnolla siihen, että lapset hyppi mun päällä ja heräsin vasta puolenyön aikoihin…
Mies siis taas kerran joutui ottamaan vetovastuun eka työpäivän muodossa tuoden leivän pöytään, sitten hoitamaan kauppareissun ja vielä lasten iltatoimet.. Tiedän kyllä, että jos me tästä puhutaan, ukkokulta tietenkin sanoo että mun pitää keskittyä nyt saamaan itseni kuntoon ja ei mitään ja olen hyvä äiti ja arvostaa mun kotiäitiyttä ja että olen ja touhuan päivät lasten kans. Uskon, että hän sitä tarkoittaakin. Mutta saako hän tarpeeks arvostusta ja omaa aikaa yms, että jaksaa meidän, mun kanssa?

Olen myös se, joka ei aina muista sanoa tai osoittaa välttämättä tarpeeks usein, miten arvokasta se tuki ja panos arkeen on, että rakastan ja olen kaikesta huolimatta kuitenkin pohjimmiltani onnellinen ja tyytyväinen elämääni.
Tuli mieleen, kun näin MHL:n päivityksen Nopsajalan biisistä Lupaan Olla.

Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan,
Kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen,
Ei tuu tarpeeks sanottuu..

Lääkärillä käyty, huh!

Lääkärillä käyty, huh!

Virallisesti, kilpirauhasen vajaatoimintaa lukuunottamatta olen fyysisesti tutkittuna näillä näppäimillä terve. Labrakokeiden tulokset olivat suorastaan ihanteelliset, sydänfilmi erinomainen, verenpaineseurantani erinomainen.. Sykekin vielä ihan normaalia luokkaa ja epäili tuota alhaista verenpainetta tuon hieman korkeahkon leposykkeen aiheuttajaksi, mikä kuulostaakin ihan loogiselta.
Kilpirauhanen kuitenkin ultrataan rutiinina. Plantaarifaskiitista sanoi, että turvoksissa on tuolta mistä kipuilee ja sain näiden ikuisuusjumieni kanssa lähetteen fysioterapiaan, missä arvioidaan paremmin mistä vois mulle olla apua ja miten edetään.
Lisäksi sain lähetteen psykologille, kun kerroin tästä syömishäiriöongelmasta. Kuulemma hyvä uusi yksikkö, mistä varmasti saisin avun. Suorastaan innostuin, näinkö helposti tämä kävikin?!
Vähän kyllä ensin hirvitti, kun lääkäri ei selkeästikään ollut papereitani vilkaissutkaan ja jouduin kaiken selittämään alusta, kun hän kuvitteli mun tulleen vain rutiininomaiselle tarkastuskäynnille missä käydään läpi verikokeiden tulokset.. Kuitenkin kaikki saatiin kutakuinkin käytyä läpi ja en itkenytkään pientä silmien vettymistä lukuunottamatta, ainoastaan kotona huomasin että hänen lupaamansa tujumpi melatoniini tuohon unettomuuteen taisi unohtua. Mulla on käsikauppamelatoniinia kyllä, olen siitäkin saanut ihan hyvin apua, joten eipä tuo nyt niin vaarallista sinänsä ole, vahvempaa lääkettä en voi lasten takia ottaa.

Lääkäri kyseli mielialasta. En oikein osannut vastata, vajaatoiminta ja unettomuus, sekä tuon syömisen, pakkoajatusten ja lihavuuden kanssa painiminen(+päällä vellova pms) ei ainakaan paranna mielialaa.. Sain tehdä tuon BDI-21 masennustestin siellä lääkärin vastaanotolla ja sain siitä huimat 37 pistettä, vaikka kaksi tärkeintä kohtaa liittyen painoon ja ruokahaluun antoivat nollat.. Tällä tuloksella minulla olisi vaikea masennus…

Ei kuitenkaan ehdottanut edes masennuslääkitystä, mutta sitten kun rupesin kirjoittamaan reseptiä, niin näki että mulla on ollut sepram ja sitten jäätiin yhdessä miettimään että pitäisikö se kuitenkin aloittaa. Lopulta päätin että härkää sarvista, mulla kuitenkin on pelkästään hyviä kokemuksia tuosta lääkkeestä ja tultiin siihen tulokseen, että aloitan miedolla annoksella sen syömisen ja täten sitten saisin myös täyden hyödyn irti tuosta keskusteluavusta, kun sinne pääsen.

En kuitenkaan ihan täysillä miellä olevani masentunut, vaan ajattelen itse että tämän on jonkinlaista ahdistuneisuushäiriötä, ehkä lievää masennusta ja sitten noita olosuhteiden aiheuttamia henkisiä oireita juurikin esim väsymykseen ja muuhun.

Tein samalta sivustolta nyt kotona BES-syömistapakyselyn, missä sain tulokseksi 39, kun yli 27 on ”vakava ahmimistaipumus”.
Ahdistuneisuustestistä GAD-7 sain 20, eli yhtä vajaa maksimispisteet.

Eli ahmittaa, masentaa ja ahdistaa. Ei yllätys, mutta laitoin nuo nyt tänne itselle muistiin, jotta osaan sitten joskus tarvittaessa tehdä vertailua. Tässä myös linkki noihin testeihin.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsearviointi/Pages/default.aspx

Mutta siis joo. Lopputulemana kuitenkin hyvä mieli ja helpottunut olo. Kaikki hyvin siis olosuhteisiin nähden 🙂