Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Nukuin viimeyönä taas tosi huonosti, tarkalleen ottaen en vaan saanut unta. Meillä meni illalla jo netti poikki, joten piti keksiä Oikeaa  Tekemistä. Eihän se ongelma sinänsä ollut, mutta aamulla kolmen tunnin torkahduksen jälkeen olo ei ollut häävi ja jaksaminen vähän niin ja näin..
Jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja mies lupasi töiden jälkeen hoitaa kauppareissun, jos laadin listan. Minähän tein ja funtsin vähän etukäteen syömisiä, kun normaalisti me käydään kaupassa ihan fiilispohjalta ja usein ostetaan ne samat jutut. Nyt tuli vähän vaihtelua muutaman erilaisen kasviksen muodossa, sekä muutkin meikäläisen pahimmat heräteostokset jäi pois ja selvittiin kohtuullisen pienellä loppusummalla. Listalle kuitenkin kirjoitin ”irtokarkkia” ja mieshän teki työtä käskettyä ja ”mä otin vähän kaikkea” ja lopputulos oli 818gramman säkki. Kääk.. Onneksi kurkkasin, että siellä on ehkä 25% mun lemppareita, sit 25% semmosia et ovat ihan suhtkoht ok ja loput semmosia että syön ehkä pakon edessä tai sitten jaan ne miehen kanssa.. Muutenkin olen aika tarkka karkeistani, vaikka ahmija olenkin ja pahat karkit joutuvat roskikseen, ellei ole tosi paha epätoivo.

No joo nyt meni vähän sivuraiteille, samalla kun mies hoiti lapsen kanssa kauppareissun, annoin hälle kelakortin ja pyysin häntä hakemaan nuo mun eilen määrätyt mielialalääkkeet. No problem. Kun hän tuli kotiin, antoi lääkkeet ja jotain siinä kommentoi että eka oli niin hymyilevä apteekkari siinä, sit meni ihan myrtsiksi kun näki mitä lääkettä on hakemassa. Heitin jotain vitsiä et ”se varmaan mietti, et ei hitto toi on jonkun masentuneen kanssa” ja mies siihen että ”niin tai et ton on pakko olla TOSI paska puoliso, kun vaimokin masentuu” tjsp.. Tietysti minä siihen että höps ja selitin, että joskus aiemmin mäkin ihmettelin miten joku voi olla masentunut, vaikka kaikki on hyvin, mutta en enää moniin aikoihin.. No toki miehenikin tietää, kun tästä paljon ollaan puhuttu, että mulla ainakin osittain saattaa olla aivoissa ihan jotain kemiallista häiriötä, kun viimeksikin sain niin nopeasti lääkkeistä avun, että kyse ei ole siitä ettenkö olis onnellinen tai mitään.

Jäin kuitenkin miettimään, että mitenköhän mieheni oikeasti näkee ja kokee tämän asian.. Hän on itsekin pienesti tunnesyöppö ja toisaalta ei ole koskaan puuttunut diippeinäkään hetkinä mun syömisiini tai muuhun, korkeintaan tsemppaamalla ja hellästi persuksille potkimalla silloin kun oon sitä tarvinnut. Sekin on ollut tosi varovaista, kun tietää, että mä olen todella herkkä ottamaan itseeni vääränlaisesta kannustamisesta(kiitos isäni) ja toisaalta parisuhde on parisuhde, jos haluan jotain preppaajaa, niin hankin sen muualta.
Laitoin tohon avainsanaksi ”läheisen tuki”, vaikka lähinnä pohdin sitä, että millaista on elää masentuneen, syömishäiriöisen kanssa. En vaan keksinyt siihen mitään järkevää tagia, ihan vaan ”parisuhde” ehkä? Millaista on olla masentuneen ja/tai syömishäiriöisen puoliso?

Viimeksi masentuneena olin yksin ja olin juuri toipunut, kun tapasin mieheni, mulla oli vielä jotain ongelmia ja kävin psykoterapiassa, mutta kuitenkin. Olin toimintakyvyltäni jo siinä vaiheessa kutakuinkin normaali, sain nukuttua ja ei ollut mitään ahdistuksia tai pakkoajatuksia yms.. Nyt minulla on mies, sekä lapset, joiden takia tietty pakko jaksaa ainakin jonkin verran, mutta en haluaisi myöskään olla mikään riippakivi miehelleni arjessa, fyysisesti tai henkisesti. Enkä nyt suoranaisesti ees uskokaan moiseen, mutta tää on asia, mistä meidän pitäis ehkä puhua. Toisaalta koen, että ehkä mä vähän liikaa yritän välillä, että en ole aina ihan tarpeeks armollinen itselleni(koska en halua, että tilanne näkyisi lasten arjessa), mutta sit taas kyllä mua harmittaa, kun univelka tai ahdistus käy niin suureksi, että lamaannun ja kotityöt jäävät toisen harteille.
Toisaalta tää ehkä eniten johtuu siitä, että lusikkateorian mukaan käytän kaikki lusikat siihen, että hoidan kotiäidin pestini kunnialla, välillä vähän lainaan muiltakin päiviltä ja pidemmän päälle sitten olen miehen töistä tullessa jo aivan finaalissa.

Esim tänään lasten iltatoimet meni ohi, kun univelkaisena lopulta nukahdin sohvalle siinä klo 20, enkä herännyt ees kunnolla siihen, että lapset hyppi mun päällä ja heräsin vasta puolenyön aikoihin…
Mies siis taas kerran joutui ottamaan vetovastuun eka työpäivän muodossa tuoden leivän pöytään, sitten hoitamaan kauppareissun ja vielä lasten iltatoimet.. Tiedän kyllä, että jos me tästä puhutaan, ukkokulta tietenkin sanoo että mun pitää keskittyä nyt saamaan itseni kuntoon ja ei mitään ja olen hyvä äiti ja arvostaa mun kotiäitiyttä ja että olen ja touhuan päivät lasten kans. Uskon, että hän sitä tarkoittaakin. Mutta saako hän tarpeeks arvostusta ja omaa aikaa yms, että jaksaa meidän, mun kanssa?

Olen myös se, joka ei aina muista sanoa tai osoittaa välttämättä tarpeeks usein, miten arvokasta se tuki ja panos arkeen on, että rakastan ja olen kaikesta huolimatta kuitenkin pohjimmiltani onnellinen ja tyytyväinen elämääni.
Tuli mieleen, kun näin MHL:n päivityksen Nopsajalan biisistä Lupaan Olla.

Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan,
Kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen,
Ei tuu tarpeeks sanottuu..

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s