Aloitetaan ihan alusta.
Tapasin harrastukseni parissa netissä ihmisen, jonka kanssa olen ollut melko tiiviistikin yhteyksissä tämän harrastuksen tiimoilta ja jutellut sittemmin kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Hänestä on tullut yllättävän tärkeä minulle ja olenkin hänelle kertonut paljon murheitani. Hän vaikuttaa tosi kivalta ja ihan rennoltakin tyypiltä, vaikka on minua yli 10v nuorempi ja aivan eri elämäntilanteessa kaikin puolin. Nyt hän on ehdottanut tapaamista ystävinä, mutta itse olen aivan kauhuissani.
Ensisijaisesti toki minua häiritsee tuo ikäero, mutta myös tämä minun painoni. Tiedän että ei se ole mikään ystävyyden este, mutta jotenkin pelkään, että sitten hänelle realisoituu että miten eri maailmoista olemme ja menetän hyvän ystäväni.
Olen aika paljon uskaltautunut kertomaan näistä omista solmuistani(esim juurikin tästä syömishäiriöstä) ja usein hölöttänyt muutenkin näitä ongelmiani, eikä hän ole vielä mihinkään kadonnut.. Päinvastoin, koittanut tsempata ettei niillä olisi merkitystä ja muuta, mutta itse nyt koitan tässä kovasti muuria kaikesta huolimatta taas rakentaa ja itse piiskata itseni maanrakoon.
Lisäksi minulle on taas rantautunut menneisyydestä paha tapa ylianalysoida toisen sanomisia ja etsiä niistä negatiivisia taustamerkityksiä. Pyysikö se minua kahville vain kohteliaisuudesta(olettaen että kieltäydyn), tai sääliikö se minua, koska olen epätoivoisen ja yksinäisen oloinen? Haluaako se nähdä miltä näyttää noin sekavan oloinen ihminen? Miksi joku haluaisi nähdä mut tai tutustua muhun? Aloin taas miettiä että mitä miehenikään minussa näkee..
Lisäksi jotenkin itsetuntoni on nollissa, kun mietin mitä annettavaa minulla olisi jollekin uudelle ihmiselle, kun olen tommosissa tilanteissa ensin tosi paiseessa… Miehenikin sanoi että ekalla tapaamisella sai musta aivan erilaisen kuvan, kun olin niin jännittynyt ja ujostelin. Enkä mä normaalisti ole todellakaan sellainen..

Entä kun näemme ja hän toteaa minun todellakin olevan vanha, sairaalloisen lihava, epätoivoinen, yksinäinen, ruma, sekä tajuaa miten eri maailmoista olemme ikäeromme ja elämäntilanteemme takia. Nämä siis eivät ole semmosia ”älähän nyt”, vaan oikeasti faktaa. Ne muut sitten siihen päälle. Ja vaikka olisin miten mukava, niin kuinka moni ihminen haluaa katsoa tuollaisen kuoren alle ja jos, niin miksi…
Miksi itse ajattelen näin ja sitten kuitenkin pelkään että joku muukin ajattelisi noin? Pelkään sitä niin paljon, että en halua ottaa riskiä. Hulluinta tässä on se, että tämä henkilö ei ole ikinä ollut mitenkään pinnallinen, päinvastoin. Hän on tosi fiksun oloinen ja tuon harrastuksen tiimoilta jaksanut neuvoa ja tsempata mua, vaikka olisin mokaillut miten paljon.

Sinkkuaikoinani tapailin paljonkin uusia tyyppejä netistä, välillä miehiä ihan treffimielessäkin ja ei mulla silloin tämmösiä ajatuksia ollut. Olin toki 10-20kg pienempi(mikä tässä painossa ei kyllä merkittävästi asiaa muuta nykypäivään verrattuna) ja raskaudet eivät olleet muuttaneet kroppaani, joten mahduin esim pienempiin vaatteisiin kuin sen jälkeen samanpainoisena. Itsetuntoni oli välillä vähän liiankin hyvä ja en voisi sanoa, että miesseurastakaan olisi ihan hirveästi puutetta tullut. Aika harvat sokkotreffit päätyivät katastrofiin, suurin osa niistä kehkeytyi pidemmäksikin kaveruudeksi tai joksikin enemmänkin.
Nyt itsetuntoni on todella huono, lisäksi nämä kotona vietetyt vuodet ovat tehneet minusta arkajalan. Olen todella huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja en enää pidä itseäni hyvännäköisenä ja hauskana tyyppinä, kroppani hyvät puolet ovat vain surullinen muisto ja valitettavasti se vaan menee niin, että asenteeni varmasti näkyy ulospäin.

Tätä siis olen miettinyt muutamat viime päivät, tänään sain sitten vähän lisää ajateltavaa aiheesta..
Tänään vein olimme lasteni kanssa, kun hänen leikkikaverinsa puhui toisen pojan kanssa, että ompa tuon äiti iso ja onkohan se kaksi kertaa yhtä iso kuin..? Multa meni osa ohi, kun tietoisesti en ollut kuulevinani. Silti kuulin tarpeeksi ja tunsin miten sielua ja sydäntä kirvelsi, vaikka tuo oli kohtalaisen viatonta ja kotimatkalla nieleskelin kyyneleitä.. En edes surrut itseni takia, vaan muistan miten paljon itse häpesin omaa lihavaa äitiäni.
Tämä taas ei parantanut ainakaan noita itsetuntoasioita, kun pitäisi keksiä syitä, miksi joku minusta pitäisi..

Lisäksi psykan puolelta ei ole kuulunut mitään, nyt on kulunut tuosta lääkärikäynnistä jo 7 viikkoa, eli kohta 2kk.. Alkaa iskeä jo epäusko, varsinkin tälläisinä päivinä..