Häntä koipien välissä..

Häntä koipien välissä..

Vaikka ei sinänsä olis syytä.
Olen taas tehokkaasti vältellyt tänne kirjoittamista. Ei ole kiva aloittaa kertomalla, että olen lihonut edelisestä postauksesta viisi kiloa ja olen ahminut enemmän kuin varmaan kertaakaan tuon sepramin aloittamisen jälkeen.
Vastoinkäymisiä on riittänyt. Poika on ollut aivan mahdottoman haastava. Sitten tuli aivan järjettömän kokoinen visalasku, sekä muita yllättäviä menoja; lapsi kolhi naapurin autoa, ylinopeussakko yms yms yms.
Onneksi kuitenkin nyt kuitenkin pilkistää jo valoa tunnelin päässä.

Mulla oli alkuviikosta aika psykiatrille. Tälläkin kertaa oli venäläistaustainen nimi ja kahden edellisen kokemuksen jälkeen mua jännitti ja pelotti tosi paljon, mitä olisi odotettavissa. Tää tapaus kuitenkin puhui tosi hyvää suomea ja oli tosi ulospäinsuuntautunut, rempseä, kuunteli ja otti kantaa hyvin. Tuli sellainen hyvä fiilis, että hei tämä ihminen on oikeasti kiinnostunut minusta ja mun asiastani ja haluaa minulle hyvää. Se oli todellakin balsamia haavoille.
Lääkitystä vaihdettiin bed:iin paremmin sopivaan(sepramista seromexiin) ja hän suositteli mulle psykoterapiaa tähän syömishäiriöön. Olen sama mieltä, että hyötyisin siitä varmasti paljon. Sainkin sitten tuolta omalta sairaanhoitajalta vinkin terapeutista, johon voisin ottaa yhteyttä ja selvittää että olisko hänellä aikaa ja ammattitaitoa alkaa mun keissiä hoitamaan.
Lisäksi sain lääkäriltä myös lihasrelaksanttia, eikä mulla ole moniin moniin aikoihin ollu paikat näin auki. Ihana tunne.
Lääkäri myös haluaa nähdä mut parin kk jälkeen, että miten lääke on auttanut ja mikä tilanne muuten, samalla sitten tarkistetaan tuo psykoterapialähete-asia. Tuntuu todella helpottavalta, kun ei ole jäänyt jatkohoito tyhjän päälle.

En edes viitsi miettiä edellisen kirjoituksen jälkeen tapahtuneita asioita sen kummemmin, kun vihdoin olen päässyt sinuiksi kaiken negatiivisen kanssa. Kuitenkin sen verran pakko hehkuttaa, että positiivistakin on ollut. Nimittäin varattiin ystävättären kanssa alkuvuoteen kahdenkeskinen rentoutumis-löhöloma. Mulla on tosi ristiriitaiset ajatukset tuosta (”en ole ansainnut tätä, mahdunko lentokoneeseen, häpeääköhän ystävä minua, näytän kamalalta” yms), mutta pääasiassa odotan innolla sitä. Pokkarin tai ristikkolehden kanssa rantatuolissa notkumista, drinksu kädessä ja musa korvissa. Vailla huolen häivää arjen haasteista. Ihan sama olenko ansainnut sitä tai en tai miltä näytän. Mulla kuitenkin odottaa kotona maailman ihanin mies ja maailman ihanimmat lapset, mun ei tarvitse hakea kenenkään muun hyväksyntää!

Ai niin, lisäksi tulin tänään taas aavistuksen ulos kaapista. Kerroin äidilleni, että sairastan bed:iä, selitin vähän yksityiskohtia, kun hän siitä kyseli ja muisteltiin yhdessä että tosiaan tämä on minua tainnut piinata jo lapsena. En uskaltanut sen enempää asiasta puhua, ettei sitten tule mitään syyllisyydentunteita hänelle, kun tiedän että tässä on takana puolin ja toisin kipupisteitä.. Joka tapauksessa hän sanoi, että jos olen valmis ottamaan härkää sarvista, niin rahoitus kyllä psykoterapiaan järjestyy, muutenkin tsemppasi ja kaikin puolin olin helpottunut että kerroin.

136,8kg

136,8kg

Wow, hassua.
Meillä ollaan oltu viime viikko aika pitkälti synttärihuuruissa. Tämän takia olinkin tosi yllättynyt vaakalukemasta, kun tuntuu ettei paljon muuta ole syötykään, kuin täytekakkua, keksejä yms. Roskaruokaakin tuli tilattua, kun siivotessa ei ehtinyt ja jaksanut kokata ja viikonloppuna käytiin ystävien kanssa syömässä ravintelissa ja juhlimisesta ja makeansyömisestä  nälkäisenä vedin koko annoksen lähes lautasen nuollen..
Kuitenkin tuo taitaa olla sitä ”normaalia elämää”, jonka ei pitäisikään aiheuttaa minkäänlaisia muutoksia painoon tai ajatusmaailmaan, tai saada repsahtamaan. Eikä se sitä sitten tehnytkään. Pelkäsin että mätän kakkua, keksiä ja karkkia tuollaisen kiusauksen jälkeen ihan ilman mitään estoja enää, mutta aika maltilla on maistnut. Päinvastoin, kakku lähes jo äklöttää ja eipä hirveemmin ole muutkaan herkut maistuneet. No suolatikkuja söin kyllä loput mitä lapsilta jäi..

Tällä hetkellä akuutein ja jokapäiväisessä elämässä näkyvä ongelma on herkkujen hamstraus. Tällä hetkellä meillä on kaapissa mun kesäreissuilta yhteensä tuoma MUOVIKASSILLINEN karkkia, kun siivotessa keräsin niitä vähän yhteen paikkaan. Niitä oli valtavasti!! Lisäksi kaapissa on kolme pussia sipsiä, joista vanhin on ostettu jo heinäkuun alussa ja on edelleen avaamatta. Mulla on työpöydällä korissa irtokarkkisäkki(1,99e!), mistä puolet syömättä ja purnukassa varmaan puoli kiloa vanhoja irtokarkkeja. Pakkasessa on jätskiä ja laatikot täynnä ties mitä.. Ostan siis vanhaan malliin, vaikka en enää syö niitä vanhaan malliin.
Helppoahan se olis ajatella, että jätä vain ostamatta. Ostamatta jättäminen kuitenkin ahdistaa jotenkin.
Tää koko asia kuitenkin vaatii vähän syvällistä paneutumista ja tarkkaavaisuutta, sillä oon huomannut, että mulla on viimeaikoina ollut myös jonkinlaista pientä ”ostosmaniaa” päällänsä. Toki nyt on ollut Tuurin kyläkauppaan reissua, anttilan alennusmyynnit ja muuta ja koko ostosmania-termi kuulostaa pahemmalta mitä nyt taidan itse tarkoittaa, mutta kyllä mä herkästi ostan kaupasta tai kirppikseltäkin juttuja ihan vaan tunnesyistä, saadakseni parempaa mieltä yms.

Mä oon myös viimeaikoina nukkunut tosi huonosti. En meinaa saada unta, tai sitten jos nukahdan helposti, niin herään jo aamuyön tunneilla valvoen siihen asti että miehellä kello soi. Sitten joko nukahdan tai en, joka tapauksessa univelka vaikuttaa kaikkeen mahdolliseen. Ehkä pitää aloittaa tänään taas melatoniinikuuri, kun on taas arkikin rauhoittunut.

Lomat ohi

Lomat ohi

Tänäaamuna kävin vaa’alla, luulin että kaikki loman aikana mässätyt buffetähkyt, karkit, sipsit, roskaruuat, kakut, limut, alkoholit ynnä muut olisi tehneet tehtävänsä. Mutta meinasi leuka loksahtaa, kun lukemaksi tuli 139,2kg. Ja tämän siis mittasin vielä aamupalan jälkeen.
Kuitenkin, jotain on ehkä edistystä tapahtunut. En tiedä uskallanko sanoa että varsinaisesti, mutta en ole sortunut mihinkään isoihin ahmimisiin. Myönnän kyllä mättäneeni karkkia joka päivä, mutta kertamäärät ja tilanteet ovat olleet sellaisia, että ovat olleet vielä kutakuinkin normaalin rajoissa.
Ainoa mikä vähän harmittaa, on se, että olen sortunut juomaan veden ja vissyn sijaan limua, mutta sekin annettakoon nyt anteeksi koska kelit ovat olleet tosi kuumat ja nytkin ulkomittari näyttää 28 astetta! Eli nesteen saaminen menkööt nyt periaatteiden edelle, koska olen muutenkin surkea juomaan.. Tulipa muuten janon tunne. Harvinaista.

Minun pitäisi tässä olla tarkempi, että kun moisen tunteen huomaan, että joisin silloin heti vettä. Minulla on todella paha tapa vain jollain tapaa ”nautiskella” siitä tunteesta ja potea sitä janoa turhaan. Enkä edes itse tajua, miksi teen noin. Jotain itsensä kiusaamista ja pieni nautinto kropan rankaisemisesta juomattomuudella, kun en syömisiä pystynyt rajoittamaan?

En muista olenko tästä täällä maininnut, mutta puhuin tästä sairaanhoitajan kanssa.
Lapsuudesta muistoni janontunteisiin ovat sellaisia, että olen syönyt paljon salaa (varastamiani) herkkuja ja jään kiinni siitä, että käyn juomassa. Nykyäänkin vielä äitini alkaa heti udella että mitä olen syönyt, jos haluan juoda vettä.. Isäni myös kovasti mahtailee sillä, että ei juo paljon mitään tai tunne janoa. Tai puhuu halveksivasti nykyisestä trendistä että koko ajan pullo kädessä ja litkitään vettä.. Ehkä tässäkin joku alitajuntainen miellyttämisjuttu, tosin nyt nesteenpoistolääkityksen myötä on vähän sielläkin muuttunut ääni kellossa..
Toinen muisto on se, että vanhemmat tuputtivat aina kotimehua janoon, inhosin sitä. Ei se kovin makeaa ollut, mutta olin tosi kyllästynyt siihen. Eikä sitä ees juonut kukaan muu, silti sitä piti tehdä vuosi toisensa jälkeen kauheita määriä ja syyllistää mua miten naapurin lapsetkin vielä aikuisinakin juovat paljon mehua ja minulle ei kelpaa…
Sitten myöhemmin jossain vaiheessa meillä tehtiin putkiremonttia ja jostain syystä putket pistettiin pannuhuoneen läpi ja se teki taas sen, että hanasta ei tullut kylmää vettä kuin piiiitkän juoksutuksen jälkeen ja ei ollut sallittua valuttaa vettä turhaan ja tuo vesi siis oli aivan lämmintä tai jopa kuumaa, niin sitä ei tosiaankaan vapaaehtoisesti juonut..
Vaikka meillä oli oma kaivo, joka ei koskaan ollut kuivillaan, niin silti vettä piti säästää, kuin se olisi kannettu edelleen jostain kaivolta ihmisvoimin… Jääkaappiinkaan ei vettä mahtunut kylmenemään, se oli aina tetristyyliin täytetty jokaista pikku kolkkaa myöten. Ainoa vaihtoehto oli käydä juomassa vessasta, mutta se nyt ei varsinaisesti ollut kauhean houkutteleva paikka.
Limua(=JAFFAA) meillä ei ollut tarjolla kuin muutaman kerran vuodessa, kun aikuiset tekivät ”paukkua”, synttäreilläkin juotiin aina tuota kotimehua. Muistan kun menin yläasteelle ja ekaa kertaa kaverini puhui pepsin ja kokiksen eroista ja minä en ollut tainnut koskaan edes maistaa pepsiä! Noh, sittemmin kyllä olen juonut limua senkin edestä, mutta nyttemmin se on taas jäänyt. Hyvä niin, juomalla tulee kyllä tosi paljon turhia piilokaloreita.

Sairaanhoitajani antoi myös vinkin, mitä olen itsekin käyttänyt. Kun juon vettä tai vissyä, kuvittelen miten rusinamaiset soluni ihan tärisevät onnesta ja virkistyksestä kun saavat raikasta vettä. Ajattelen miten vesi tekee minulle hyvää ja hoitaa minua sisältäpäin.

Näihin tunnelmiin, kippis ja helteestä nauttimaan. Eli kaihtimet kiinni ja tuulettimen alle sohvalle kirjan kanssa. 😉

Oivalluksia

Oivalluksia

Eilen oli taas psyk. sh-kaynti, joten olisi aika kirjoittaa pientä tilannerapsaa.
Kiirettä on arjessa pitänyt, ihan hyvä niin ja en ehtinyt ”kotiläksyihin” ajatuksella perehtymään, mutta ei se haitannut.
Oli siis muutamia testejä, joista masennusseulasta tuli edelleen ilmeisesti vaikeaan masennukseen viittaavat pojot..
Mutta siis se tärkeämpi juttu oli, että piti kirjoittaa omia negatiivisia ajatuksia ylös ja käytiin niitä sitten läpi siellä vastaanotolla eilen. En lähtenyt niitä järjestyksessä ees luettelemaan, vaan sitä mukaa kun puhuttiin läpi mitä nyt kuuluu, niin otin muutamia otantoja sieltä täältä. Sitten tajusin että näillä lähes kaikilla asioilla on yksi yhteinen tekijä ja se on se että ”mitä muut minusta ajattelevat”.
Olen tosi pohdiskeleva ihminen ja nyt olen alkanut toistaa lapsuudenkodista tuttua ajatusmallia, että sillä olisi jotain merkitystä mitä joku (mahdollisesti tuntematon tai vaikka tuttukin) ihminen minusta ajattelee, millaisen kuvan annan ja että pitäisi tehdä asioita sen takia, että muut ihmiset olisivat tyytyväisiä tai vaikuttuneita, tai että eivät ajattelisi minusta mitään negatiivista. Varsinkin kun tuo on täysin omavaltainen, subjektiivinen tulkinta toisen mielipiteestä. Täysin oma kuvitelma siitä, mitä joku mahdollisesti saattaisi ajatella. Ajatukset, ne eivät näy, eivätkä kuulu, että onko niillä loppujen lopuksi oikeasti noin paljon väliä? Lisäksi kun homma on mennyt täysin överiksi..

Jännä että nämä ajatukset ovat tulleet nyt vasta. Olen aina ollut aikuisiällä lihava ja silti hieman ehkä enemmän evvk-luonteinen, olen tehnyt melko lailla niin kuin on itseä huvittanut, muiden mielipiteistä viis. Nyt kuitenkin olen joutunut lasten jälkeen, uudella paikkakunnalla aloittamaan alusta ihmissuhteiden luomisen ja toisaalta myös vanhat tuttavuudet ovat melko heitteillä. Erittäin otollinen maaperä tämän syömishäiriön ja muiden ongelmien eskaloitumisen myötä sille, että halu tulla hyväksytyksi on ylikorostunut.

Asia on jotenkin raskas ja monimutkainen, joten en jaksa sitä nyt puida tämän enempää, vaan siirryn toiseen asiaan. Tähän artikkeliin, jonka fb:stä bongasin ja rohkeasti jaoin itsekin seinälleni!
Onko sinulla syöminen ”rikki”? Lue tämä!

Syömishäiriöstä voi tulla elämäntapa, tapa olla olemassa. Oma identiteetti saattaa rakentua niin pitkälle syömishäiriön varaan, että kokemusta omasta itsestä ilman sitä ei ole lainkaan.

Toipumisvaiheessa tulevatkin usein esille kysymykset siitä, mitä oikeastaan on ilman syömishäiriötä, mitä jää jäljelle kun se viedään, kuka ja millainen olen, jos en sairasta?

Niinpä. Koko artikkeli oli niin hyvä, että teki mieli lainata siitä tänne noin 95% kommentoiden, mutta olisi mennyt jo vähän liian pitkälle. Totean vaan että asiaa, asiaa ja vielä kerran asiaa ja tuo yllä oleva lainaus kiteyttää ehkä eniten sen, että miksi niistä tavoista on niin vaikeaa päästää eroon nyt, kun ei syöminen itsessään enää lääkitysten myötä oikeastaan aiheuta mitään tunteita. Normaali elämä.. Kuulostaa pelottavalta..

Ai niin, ensi kerraksi sain tehtäväkseni kirjoittaa ylös juttuja joista saa voimaa ja jotka taas vetävät mieltä alaspäin. Jos nyt tähänkin pari asiaa..
– Mieltä vie ainakin alas se, että minulla ei ole kivoja vaatteita, paidat ovat usein liian lyhyitä ja näyttävät vatsaroikkoni, joten en halua pitää niitä. Ja jos paita peittää mahan, tuolla tuulessa se liiskaantuu mahaa vasten ja näyttää karun todellisuuden jokaiselle ohikulkijalle 😦 Se on ehkä pahin itsetunnon murskaaja tällä hetkellä. Lisäksi tuntuu, että kaikki vaatteeni näyttävät halvoilta ja nuhjuisilta, itse taas nuhjuiselta ja punakalta porsaalta näin helteellä. Lisäksi rahaa ei ole liikaa, jotta raaskisin tuhlata itseeni, kaupasta ja harvemmin suomalaisista verkkokaupoista en löydä mieluisia ja tilatessa tulee tehtyä aina hutiostoksia, joita ei voi palauttaa ja olen laiska myymään(tähän pitäisi seuraavaksi panostaa)..
+ Mieltä parantaneet eilen& tänään mukava tekeminen yhdessä koko perheen kanssa, miehen loman odottelu(reilu 3vk vielä), kauniit kukat ja syreenin tuoksu ulkona ja (ikkuna)shoppailu wishillä. Ja se että esikoinen sai ekan virallisen kaverisynttärikutsunsa ja se ilo mikä sitä kautta itsellekin tuli, voih, ihanaa ❤

Parempaa päin

Parempaa päin

Hyi kun tuli ahdistunut olo, kun luin edellistä päivitystä.
Tuo lääkärikäyntikin oli hieman oudohko.. Siis en muista enää kauanko siellä olin, mutta yli 15minuuttia tuo lääkäri käytti siihen että yritti etsiä jotain tietoa mun omalääkärikäynnistäni. Ei löytynyt, eli siitä käynnistä ei ole kirjattu _mitään_. Lisäksi muutenkin tuo lääkäri oli jotenkin niiiin hämy, tuijotti tietokonettaan vain ja näpytteli sitten siinä heti tuon psyk. lähetteen (hyvä näin), mutta siis tosiaan tuli vähän semmonen olo että ei paljoa kiinnostanut, kun ei ees sitä vertaa katsonut päin, kun yritin keskustellessa ottaa kontaktia.. Sain kuitenkin kaiken mitä pyysin, paitsi en mitään fyysisen puolen jatkohoitosuunnitelmaa(vaikka sanoin että koen että en ole työkykyinen), mutta olkoot. Lääkitys myös nostettiin 20mg:an. Toisaalta en usko että minua kukaan nyt palkkaakaan ja jos yrittää, niin eiköhän ne palkkaushalut karise kun kerron tilanteen.. Noh, saanpahan ainakin parempaa rahaa kuin sairaslomalla ja toisaalta jos jotain lyhyempää sijaisuutta tulisi tai jotain ohjauspuolen hommia, niin ehkä ehkä…

Onneksi tuolla mielenterveyspuolella on oltu kartalla tuon mun puheluni myötä ja sieltä tuli heti muistaakseni seuraavana päivänä puhelu vastaajaan ja sain ajan seuraavalle viikolle! Hallelujah. Se aika oli eilen.
Ollut niin kiireinen alkuviikko, että en oikein ehtinyt etukäteen murehtia tai muutenkaan miettiä koko asiaa, vaan aamulla äkkiä vilkaisin tuon osoitteen ja kaahasin sinne lähes myöhässä.
Tuo sairaanhoitaja oli todella mukava, synkkasi ja tuli tosi hyvä fiilis siitä käynnistä kaikin puolin. Vielä kun keksisin jonkun hyvän tagin, mihin voisin kertoa noista käynneistä ilman että ne hukkuu tuonne missä on tuota yleistä hoitoonhakeutumisen ja avunsaamisen pohdintaa yms(laitoin nyt siihen ”psyk.sh”).. Jokatapauksessa kerroin siellä vähän elämäntarinaani, akuutteja ongelmiani, tavoitteitani ja sain kotiläksyksi kirjata ylös negatiivisia ajatuksia itsestäni.  Niitä vaan ei ole nyt ollut niin ihan kauhean paljoa..
Tuo lisääntynyt valo, toiminnantäyteiset viikot ja asioiden eteenpäin meno on saanut asioita vähän asettumaan uomiinsa ja toisaalta ei ole ollut mitään vastoinkäymisiäkään pahemmin. Paino ei ole tullut rutkasti alaspäin, olen hieman kyllä napostellut, mutta en ole ahminut. Paino siis noin 139kg, eli alas kuitenkin tullut siitä mitä se pahimmillaan oli. Hassua. Yleensä vietän päiväni morkaten itseäni pienimmistäkin jutuista, mutta nyt olen ollut niin hyväntuulinen että jopa eilen sovittaessani viikonlopun juhliin suunnittelemaani asukokonaisuutta, otin sitä kuvan miehen siskolle ja mun oli pakko katsoa tuota kuvaa myöhemmin ja myöntää, että enhän minä niin pahalta näytäkään kiloista huolimatta! Vaatteet toki vaikuttavat paljon, yleisestä mielialasta puhumattakaan..
Tilattiin eilen tuota mun nemesispitsaakin, mutta olin aika äimistynyt kun en jaksanutkaan syödä siitä kuin vain kolmasosan. Siis minä söin vain kolmasosan tuota pitsaa, mistä olen aina vetänyt tyyliin 3/4 ensi-istumalta ja loput 1/4 heti kun oksettava olo vähän helpottaa..
En voi kuitenkaan tästä ottaa hirveästi kunniaa itselleni, vaan tuon lääkityksen tuplaus on vaikuttanut ruokahaluuni todella paljon, ehkä vähän liikaakin, kun välillä ei meinaa saada kunnolla syötyä koko päivänä.. Se onkin ainoa huomattava sivuoire ja oikeastaan juuri yksi syistä, minkä takia aikoinaan psykiatri yksityisellä mulle tuon lääkkeen valitsi.

Lisäksi viime kauppareissulla jätin makeiset hyllyyn ja ostin sen sijaan pussillisen paahdettuja manteleita, pistaasipähkinöitä ja siihen sekaan pienen määrän erilaisia suklaa- ja jugurttipähkinöitä. Luin juuri noista pähkinöistä paljon hyvää ja muutenkin pitkästä aikaa tuli itse maistettua mantelia ja tosiin kun lapsuudesta muistin, niin sehän oli hyvää! Muistan lapsena että äiti niitä söi, minusta niissä oli tosi outo sivumaku. Tarkemmin ajateltuna ne olivat kyllä varmasti jotain tosi eltaantuneita ja vanhoja, koska pähkinäthän pitäisi ehdottomasti säilyttää kylmässä!!
Joka tapauksessa, vaikka nuo onkin paahdettuja, niin ovat silti terveellisempiä ja täyttävät vatsaa paremmin kuin makeat herkut ja sen lisäksi tuo suolaisuus saa mut juomaan vettä enemmän, mikä on myös hyväksi.

http://www.hs.fi/ruoka/a1386748373866?ref=tf_iHSisboksi-mobiili&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-mobilesite&utm_content=ruoka1
Tässä lisää pähkinäjuttuja

Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Viimeksi on ryvetty TOSI syvällä. Niin syvällä, että unohdin ihan kertoa mun fysioterapiakäynnistäni. Siitä on nyt kohta jo pari viikkoa, mut palataampa siihen.
Eikä muuten näkynyt lähetettä edelleenkään, hän tutki kuitenkin jalan ja laittoi siihen kinesioteippauksen, josta oli oikeesti todella paljon apua! Sain myös jumppaohjeita, mutta mä olen itsenäisestikin venytellyt ja vetreyttänyt jalkaani, eli ei mitään uutta ja tuon teipin myötä kivut olivat täysin poissa kunnes se irtosi parin suihkun jälkeen kokonaan.
Kuitenkin lupasi että jos siitä on apua, hän opettaa mulle(tai oikeastaan parempi jos mun miehelle), että miten se tehdään ja voin sitten käyttää tuota jatkuvasti. En tiedä olisiko siellä kuitenkin sitten joku lihas tai hermo vain ärtynyt, eikä ihan varsinaista plantaarifaskiittia. Fyssarikaan ei osannut sanoa, tuumi vain että nämä on tosi hankalia ja monimutkaisia selvittää, että yleensä päädytään diagnoosin sijaan vain oireenmukaiseen hoitoon. Hyvä niin.

Lisäksi olin viikko sitten ja eilen hierojalla. Viikko sitten avattiin selkä ja hartiat, eilen taas kankut. Kyllä mulla selkesti on tuo piriformis-syndrooma, kun on nuo iskiasmaiset oireet olleet ja selkesti kipu säteili hieroessakin jalkaan.. Mutta hieronnasta oli tosi paljon apua ja kävely yms liike on aivan erilaista nyt. Olen myös miettinyt että voisiko tuo umpijumi vaikuttaa tuonne jalkapohjaan, esim jalan asentoon astuessa.. Tosiaan hieroja kauhisteli että miten mä olen pystynyt ees kävelemään noilla pyrstöjumeilla. Noh, huonosti. Kaikkeen kuitenkin tottuu, varsinkin kun on tälläinen luonne kuin minä…….

Lisäksi se pahin. Aloin laskeskella että kohta on kulunut jo 2kk siitä kun lääkärillä kävin, eikä lähetetteeseen ole vieläkään kuulunut mielenterveyspuolelta vastausta. Laitoin e-terveyspalvelun kautta sähköisen viestin omahoitajalle(johon luotan vähän enemmän kuin tuohon lekuriin) ja vuodatin kaiken tästä että jatkohoito auki, lähetettä ootettu jo 2kk ja siellä oli että pitäisi parissa arkipäivässä tulla vastaus. Eipä tullut viikkoon yhtään mitään. Lopulta sitten soitin mielenterveystoimistoon, eihän siellä mitään lähetettä ollut edelleenkään tehty!! Kihisin raivosta ja olin niin vihainen, surullinen ja pettynyt.
Soitin ajanvaraukseen/omahoitajalle, selitin asian ja olin niin raivona että aloin jo itkemään. Olivat vähän et ”aha öö, no kävin mä pari päivää sitte, joo no pitäis varmaa käydä kattoo siel”.. Grrr! Ehdotti jättävänsä uuden pyynnön lähetteestä lääkärille, mutta totesin että ei ole enää luottoa ja muutenkin käynnillä jäi monta asiaa huomioimatta ja selitin niistä, joten tarvitsen ihan konkreettisen ajan ja en halua enää todellakaan odottaa turhaan ja olla täysin heitteillejätettynä tässä tilanteessa. Lopulta purskahdin itkuun ja sain ajan nyt sitten tiistaille yksityiselle lääkäriasemalle julkisen puolen piikkiin. Nimestä päätellen taas venäläinen lääkäri, luottoa ei paljoa ole, mutta kirjoitan valmiiksi asiat paperille ja olen toisaalta niin täynnä pyhää vihaa, että todella toivon että asia tällä kertaa lähtee rytinällä eteenpäin. Ainakin tuolla mielenterveystoimistolla lupasivat laittaa mun nimen ylös että en joutuisi sitten heidän toimestaan enää odottamaan pidempään..

Ja sitten se veemäisin asia. Tämä koko keissi kuulostaa siltä, mitä se onkin. PASKAA!
En ole moneen aikaan tuntenut itseäni niin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, mitättömäksi, hylätyksi, järjestelmän hylkiöksi kuin nyt. Miten lääkäri voi olla noin huolimaton???
Kaikesta hyvästä ja edistymisestä huolimatta mun ongelmanratkaisukykyni, sekä itsekurini on melkoisen huono( ja oletettavasti lääkeannokseni liian pieni), joten olen viettänyt tämän vapun vetämällä munkkeja. Donitseja. Karkkia, irtokarkkia, karkkipusseja, salmiakkia, konvehteja. Tippaleipiä. Makeaa simaa. Suklaata. Mäkkäriruokaa. Pitsaa. Leipäkasoja. Sipsiä. Jätskiä.
Pelottavinta siinä on se, että se auttaa jollain tapaa, olo on henkisesti todella turta. Tämän kirjoittaminen ei tuntunut hirveästi miltään, vaikka olen lykännyt tätä tietoisesti. Fyysisesti olo on niiin kamala. Sydän on tykyttänyt ja tuntuu että suonet ovat aivan tukkeessa kaikesta tästä paskasta, paino pompannut pari kiloa myös.

Nyt olen kuitenkin oppinut jotain. Älä luota järjestelmään ja ihmisiin, jotka eivät vaikuta luottamisen arvoisilta, varmista asiat itse jos vähänkään epäilyttää. Älä häpeile sitä, että vaadit oikeuksiasi.

Vielä kun käyn sen verran asian läpi, että saan paperille asiat, mitä minun pitää käydä tuon uuden lääkärin kanssa läpi, niin sitten saan henkisesti ees hetken rauhan tältä keissiltä ja pääsen palaamaan takaisin siihen pisteeseen, missä piti olla jo kaksi kuukautta sitten!

Muokkaampa vielä, kun kävin tarkistamassa tuon lääkärin nimen  jolle ylihuomenna menen. Onkin äidinkieleltään suomalainen ja pätevyys myös psykiatriassa. Pääsen psykiatrille! Valokuvassaan ihan symppiksen näköinen vanhempi mieslääkäri. Tuli itku kurkkuun helpotuksesta, ehkä tästä nyt vielä jotenkin selvitään.
Niin joo. Sain myös psykologituttavaltani kirjasuosituksen aiheesta; Bays – Tietoinen syöminen. Ehdin jo tilatakin sen netistä, se tuli tuossa loppuviikosta. Kuulemma pakollisena kirjallisuutena terveyspsykologian erikoispsykologi-koulutuksessa, minusta se oli vähän outo(en oikeen osaa kuvailla mitä ajattelen, vähän ehkä liian syvällinen tai jotain), mitä sitä vähän selailin ja lueskelin. Mutta pakkohan se on huolella lukea ja kokeilla niitä harjoituksia, jos kerran on noin mainittavat meriitit. Siinä tuli myös mukana cd, pitää ne varmaan ripata kännykkään tässä joku päivä, meillä ei ole cd-soitinta..

Aloitetaan ihan alusta.
Tapasin harrastukseni parissa netissä ihmisen, jonka kanssa olen ollut melko tiiviistikin yhteyksissä tämän harrastuksen tiimoilta ja jutellut sittemmin kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Hänestä on tullut yllättävän tärkeä minulle ja olenkin hänelle kertonut paljon murheitani. Hän vaikuttaa tosi kivalta ja ihan rennoltakin tyypiltä, vaikka on minua yli 10v nuorempi ja aivan eri elämäntilanteessa kaikin puolin. Nyt hän on ehdottanut tapaamista ystävinä, mutta itse olen aivan kauhuissani.
Ensisijaisesti toki minua häiritsee tuo ikäero, mutta myös tämä minun painoni. Tiedän että ei se ole mikään ystävyyden este, mutta jotenkin pelkään, että sitten hänelle realisoituu että miten eri maailmoista olemme ja menetän hyvän ystäväni.
Olen aika paljon uskaltautunut kertomaan näistä omista solmuistani(esim juurikin tästä syömishäiriöstä) ja usein hölöttänyt muutenkin näitä ongelmiani, eikä hän ole vielä mihinkään kadonnut.. Päinvastoin, koittanut tsempata ettei niillä olisi merkitystä ja muuta, mutta itse nyt koitan tässä kovasti muuria kaikesta huolimatta taas rakentaa ja itse piiskata itseni maanrakoon.
Lisäksi minulle on taas rantautunut menneisyydestä paha tapa ylianalysoida toisen sanomisia ja etsiä niistä negatiivisia taustamerkityksiä. Pyysikö se minua kahville vain kohteliaisuudesta(olettaen että kieltäydyn), tai sääliikö se minua, koska olen epätoivoisen ja yksinäisen oloinen? Haluaako se nähdä miltä näyttää noin sekavan oloinen ihminen? Miksi joku haluaisi nähdä mut tai tutustua muhun? Aloin taas miettiä että mitä miehenikään minussa näkee..
Lisäksi jotenkin itsetuntoni on nollissa, kun mietin mitä annettavaa minulla olisi jollekin uudelle ihmiselle, kun olen tommosissa tilanteissa ensin tosi paiseessa… Miehenikin sanoi että ekalla tapaamisella sai musta aivan erilaisen kuvan, kun olin niin jännittynyt ja ujostelin. Enkä mä normaalisti ole todellakaan sellainen..

Entä kun näemme ja hän toteaa minun todellakin olevan vanha, sairaalloisen lihava, epätoivoinen, yksinäinen, ruma, sekä tajuaa miten eri maailmoista olemme ikäeromme ja elämäntilanteemme takia. Nämä siis eivät ole semmosia ”älähän nyt”, vaan oikeasti faktaa. Ne muut sitten siihen päälle. Ja vaikka olisin miten mukava, niin kuinka moni ihminen haluaa katsoa tuollaisen kuoren alle ja jos, niin miksi…
Miksi itse ajattelen näin ja sitten kuitenkin pelkään että joku muukin ajattelisi noin? Pelkään sitä niin paljon, että en halua ottaa riskiä. Hulluinta tässä on se, että tämä henkilö ei ole ikinä ollut mitenkään pinnallinen, päinvastoin. Hän on tosi fiksun oloinen ja tuon harrastuksen tiimoilta jaksanut neuvoa ja tsempata mua, vaikka olisin mokaillut miten paljon.

Sinkkuaikoinani tapailin paljonkin uusia tyyppejä netistä, välillä miehiä ihan treffimielessäkin ja ei mulla silloin tämmösiä ajatuksia ollut. Olin toki 10-20kg pienempi(mikä tässä painossa ei kyllä merkittävästi asiaa muuta nykypäivään verrattuna) ja raskaudet eivät olleet muuttaneet kroppaani, joten mahduin esim pienempiin vaatteisiin kuin sen jälkeen samanpainoisena. Itsetuntoni oli välillä vähän liiankin hyvä ja en voisi sanoa, että miesseurastakaan olisi ihan hirveästi puutetta tullut. Aika harvat sokkotreffit päätyivät katastrofiin, suurin osa niistä kehkeytyi pidemmäksikin kaveruudeksi tai joksikin enemmänkin.
Nyt itsetuntoni on todella huono, lisäksi nämä kotona vietetyt vuodet ovat tehneet minusta arkajalan. Olen todella huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja en enää pidä itseäni hyvännäköisenä ja hauskana tyyppinä, kroppani hyvät puolet ovat vain surullinen muisto ja valitettavasti se vaan menee niin, että asenteeni varmasti näkyy ulospäin.

Tätä siis olen miettinyt muutamat viime päivät, tänään sain sitten vähän lisää ajateltavaa aiheesta..
Tänään vein olimme lasteni kanssa, kun hänen leikkikaverinsa puhui toisen pojan kanssa, että ompa tuon äiti iso ja onkohan se kaksi kertaa yhtä iso kuin..? Multa meni osa ohi, kun tietoisesti en ollut kuulevinani. Silti kuulin tarpeeksi ja tunsin miten sielua ja sydäntä kirvelsi, vaikka tuo oli kohtalaisen viatonta ja kotimatkalla nieleskelin kyyneleitä.. En edes surrut itseni takia, vaan muistan miten paljon itse häpesin omaa lihavaa äitiäni.
Tämä taas ei parantanut ainakaan noita itsetuntoasioita, kun pitäisi keksiä syitä, miksi joku minusta pitäisi..

Lisäksi psykan puolelta ei ole kuulunut mitään, nyt on kulunut tuosta lääkärikäynnistä jo 7 viikkoa, eli kohta 2kk.. Alkaa iskeä jo epäusko, varsinkin tälläisinä päivinä..