Oivalluksia

Oivalluksia

Eilen oli taas psyk. sh-kaynti, joten olisi aika kirjoittaa pientä tilannerapsaa.
Kiirettä on arjessa pitänyt, ihan hyvä niin ja en ehtinyt ”kotiläksyihin” ajatuksella perehtymään, mutta ei se haitannut.
Oli siis muutamia testejä, joista masennusseulasta tuli edelleen ilmeisesti vaikeaan masennukseen viittaavat pojot..
Mutta siis se tärkeämpi juttu oli, että piti kirjoittaa omia negatiivisia ajatuksia ylös ja käytiin niitä sitten läpi siellä vastaanotolla eilen. En lähtenyt niitä järjestyksessä ees luettelemaan, vaan sitä mukaa kun puhuttiin läpi mitä nyt kuuluu, niin otin muutamia otantoja sieltä täältä. Sitten tajusin että näillä lähes kaikilla asioilla on yksi yhteinen tekijä ja se on se että ”mitä muut minusta ajattelevat”.
Olen tosi pohdiskeleva ihminen ja nyt olen alkanut toistaa lapsuudenkodista tuttua ajatusmallia, että sillä olisi jotain merkitystä mitä joku (mahdollisesti tuntematon tai vaikka tuttukin) ihminen minusta ajattelee, millaisen kuvan annan ja että pitäisi tehdä asioita sen takia, että muut ihmiset olisivat tyytyväisiä tai vaikuttuneita, tai että eivät ajattelisi minusta mitään negatiivista. Varsinkin kun tuo on täysin omavaltainen, subjektiivinen tulkinta toisen mielipiteestä. Täysin oma kuvitelma siitä, mitä joku mahdollisesti saattaisi ajatella. Ajatukset, ne eivät näy, eivätkä kuulu, että onko niillä loppujen lopuksi oikeasti noin paljon väliä? Lisäksi kun homma on mennyt täysin överiksi..

Jännä että nämä ajatukset ovat tulleet nyt vasta. Olen aina ollut aikuisiällä lihava ja silti hieman ehkä enemmän evvk-luonteinen, olen tehnyt melko lailla niin kuin on itseä huvittanut, muiden mielipiteistä viis. Nyt kuitenkin olen joutunut lasten jälkeen, uudella paikkakunnalla aloittamaan alusta ihmissuhteiden luomisen ja toisaalta myös vanhat tuttavuudet ovat melko heitteillä. Erittäin otollinen maaperä tämän syömishäiriön ja muiden ongelmien eskaloitumisen myötä sille, että halu tulla hyväksytyksi on ylikorostunut.

Asia on jotenkin raskas ja monimutkainen, joten en jaksa sitä nyt puida tämän enempää, vaan siirryn toiseen asiaan. Tähän artikkeliin, jonka fb:stä bongasin ja rohkeasti jaoin itsekin seinälleni!
Onko sinulla syöminen ”rikki”? Lue tämä!

Syömishäiriöstä voi tulla elämäntapa, tapa olla olemassa. Oma identiteetti saattaa rakentua niin pitkälle syömishäiriön varaan, että kokemusta omasta itsestä ilman sitä ei ole lainkaan.

Toipumisvaiheessa tulevatkin usein esille kysymykset siitä, mitä oikeastaan on ilman syömishäiriötä, mitä jää jäljelle kun se viedään, kuka ja millainen olen, jos en sairasta?

Niinpä. Koko artikkeli oli niin hyvä, että teki mieli lainata siitä tänne noin 95% kommentoiden, mutta olisi mennyt jo vähän liian pitkälle. Totean vaan että asiaa, asiaa ja vielä kerran asiaa ja tuo yllä oleva lainaus kiteyttää ehkä eniten sen, että miksi niistä tavoista on niin vaikeaa päästää eroon nyt, kun ei syöminen itsessään enää lääkitysten myötä oikeastaan aiheuta mitään tunteita. Normaali elämä.. Kuulostaa pelottavalta..

Ai niin, ensi kerraksi sain tehtäväkseni kirjoittaa ylös juttuja joista saa voimaa ja jotka taas vetävät mieltä alaspäin. Jos nyt tähänkin pari asiaa..
– Mieltä vie ainakin alas se, että minulla ei ole kivoja vaatteita, paidat ovat usein liian lyhyitä ja näyttävät vatsaroikkoni, joten en halua pitää niitä. Ja jos paita peittää mahan, tuolla tuulessa se liiskaantuu mahaa vasten ja näyttää karun todellisuuden jokaiselle ohikulkijalle 😦 Se on ehkä pahin itsetunnon murskaaja tällä hetkellä. Lisäksi tuntuu, että kaikki vaatteeni näyttävät halvoilta ja nuhjuisilta, itse taas nuhjuiselta ja punakalta porsaalta näin helteellä. Lisäksi rahaa ei ole liikaa, jotta raaskisin tuhlata itseeni, kaupasta ja harvemmin suomalaisista verkkokaupoista en löydä mieluisia ja tilatessa tulee tehtyä aina hutiostoksia, joita ei voi palauttaa ja olen laiska myymään(tähän pitäisi seuraavaksi panostaa)..
+ Mieltä parantaneet eilen& tänään mukava tekeminen yhdessä koko perheen kanssa, miehen loman odottelu(reilu 3vk vielä), kauniit kukat ja syreenin tuoksu ulkona ja (ikkuna)shoppailu wishillä. Ja se että esikoinen sai ekan virallisen kaverisynttärikutsunsa ja se ilo mikä sitä kautta itsellekin tuli, voih, ihanaa ❤

Mainokset
Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Viimeksi on ryvetty TOSI syvällä. Niin syvällä, että unohdin ihan kertoa mun fysioterapiakäynnistäni. Siitä on nyt kohta jo pari viikkoa, mut palataampa siihen.
Eikä muuten näkynyt lähetettä edelleenkään, hän tutki kuitenkin jalan ja laittoi siihen kinesioteippauksen, josta oli oikeesti todella paljon apua! Sain myös jumppaohjeita, mutta mä olen itsenäisestikin venytellyt ja vetreyttänyt jalkaani, eli ei mitään uutta ja tuon teipin myötä kivut olivat täysin poissa kunnes se irtosi parin suihkun jälkeen kokonaan.
Kuitenkin lupasi että jos siitä on apua, hän opettaa mulle(tai oikeastaan parempi jos mun miehelle), että miten se tehdään ja voin sitten käyttää tuota jatkuvasti. En tiedä olisiko siellä kuitenkin sitten joku lihas tai hermo vain ärtynyt, eikä ihan varsinaista plantaarifaskiittia. Fyssarikaan ei osannut sanoa, tuumi vain että nämä on tosi hankalia ja monimutkaisia selvittää, että yleensä päädytään diagnoosin sijaan vain oireenmukaiseen hoitoon. Hyvä niin.

Lisäksi olin viikko sitten ja eilen hierojalla. Viikko sitten avattiin selkä ja hartiat, eilen taas kankut. Kyllä mulla selkesti on tuo piriformis-syndrooma, kun on nuo iskiasmaiset oireet olleet ja selkesti kipu säteili hieroessakin jalkaan.. Mutta hieronnasta oli tosi paljon apua ja kävely yms liike on aivan erilaista nyt. Olen myös miettinyt että voisiko tuo umpijumi vaikuttaa tuonne jalkapohjaan, esim jalan asentoon astuessa.. Tosiaan hieroja kauhisteli että miten mä olen pystynyt ees kävelemään noilla pyrstöjumeilla. Noh, huonosti. Kaikkeen kuitenkin tottuu, varsinkin kun on tälläinen luonne kuin minä…….

Lisäksi se pahin. Aloin laskeskella että kohta on kulunut jo 2kk siitä kun lääkärillä kävin, eikä lähetetteeseen ole vieläkään kuulunut mielenterveyspuolelta vastausta. Laitoin e-terveyspalvelun kautta sähköisen viestin omahoitajalle(johon luotan vähän enemmän kuin tuohon lekuriin) ja vuodatin kaiken tästä että jatkohoito auki, lähetettä ootettu jo 2kk ja siellä oli että pitäisi parissa arkipäivässä tulla vastaus. Eipä tullut viikkoon yhtään mitään. Lopulta sitten soitin mielenterveystoimistoon, eihän siellä mitään lähetettä ollut edelleenkään tehty!! Kihisin raivosta ja olin niin vihainen, surullinen ja pettynyt.
Soitin ajanvaraukseen/omahoitajalle, selitin asian ja olin niin raivona että aloin jo itkemään. Olivat vähän et ”aha öö, no kävin mä pari päivää sitte, joo no pitäis varmaa käydä kattoo siel”.. Grrr! Ehdotti jättävänsä uuden pyynnön lähetteestä lääkärille, mutta totesin että ei ole enää luottoa ja muutenkin käynnillä jäi monta asiaa huomioimatta ja selitin niistä, joten tarvitsen ihan konkreettisen ajan ja en halua enää todellakaan odottaa turhaan ja olla täysin heitteillejätettynä tässä tilanteessa. Lopulta purskahdin itkuun ja sain ajan nyt sitten tiistaille yksityiselle lääkäriasemalle julkisen puolen piikkiin. Nimestä päätellen taas venäläinen lääkäri, luottoa ei paljoa ole, mutta kirjoitan valmiiksi asiat paperille ja olen toisaalta niin täynnä pyhää vihaa, että todella toivon että asia tällä kertaa lähtee rytinällä eteenpäin. Ainakin tuolla mielenterveystoimistolla lupasivat laittaa mun nimen ylös että en joutuisi sitten heidän toimestaan enää odottamaan pidempään..

Ja sitten se veemäisin asia. Tämä koko keissi kuulostaa siltä, mitä se onkin. PASKAA!
En ole moneen aikaan tuntenut itseäni niin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, mitättömäksi, hylätyksi, järjestelmän hylkiöksi kuin nyt. Miten lääkäri voi olla noin huolimaton???
Kaikesta hyvästä ja edistymisestä huolimatta mun ongelmanratkaisukykyni, sekä itsekurini on melkoisen huono( ja oletettavasti lääkeannokseni liian pieni), joten olen viettänyt tämän vapun vetämällä munkkeja. Donitseja. Karkkia, irtokarkkia, karkkipusseja, salmiakkia, konvehteja. Tippaleipiä. Makeaa simaa. Suklaata. Mäkkäriruokaa. Pitsaa. Leipäkasoja. Sipsiä. Jätskiä.
Pelottavinta siinä on se, että se auttaa jollain tapaa, olo on henkisesti todella turta. Tämän kirjoittaminen ei tuntunut hirveästi miltään, vaikka olen lykännyt tätä tietoisesti. Fyysisesti olo on niiin kamala. Sydän on tykyttänyt ja tuntuu että suonet ovat aivan tukkeessa kaikesta tästä paskasta, paino pompannut pari kiloa myös.

Nyt olen kuitenkin oppinut jotain. Älä luota järjestelmään ja ihmisiin, jotka eivät vaikuta luottamisen arvoisilta, varmista asiat itse jos vähänkään epäilyttää. Älä häpeile sitä, että vaadit oikeuksiasi.

Vielä kun käyn sen verran asian läpi, että saan paperille asiat, mitä minun pitää käydä tuon uuden lääkärin kanssa läpi, niin sitten saan henkisesti ees hetken rauhan tältä keissiltä ja pääsen palaamaan takaisin siihen pisteeseen, missä piti olla jo kaksi kuukautta sitten!

Muokkaampa vielä, kun kävin tarkistamassa tuon lääkärin nimen  jolle ylihuomenna menen. Onkin äidinkieleltään suomalainen ja pätevyys myös psykiatriassa. Pääsen psykiatrille! Valokuvassaan ihan symppiksen näköinen vanhempi mieslääkäri. Tuli itku kurkkuun helpotuksesta, ehkä tästä nyt vielä jotenkin selvitään.
Niin joo. Sain myös psykologituttavaltani kirjasuosituksen aiheesta; Bays – Tietoinen syöminen. Ehdin jo tilatakin sen netistä, se tuli tuossa loppuviikosta. Kuulemma pakollisena kirjallisuutena terveyspsykologian erikoispsykologi-koulutuksessa, minusta se oli vähän outo(en oikeen osaa kuvailla mitä ajattelen, vähän ehkä liian syvällinen tai jotain), mitä sitä vähän selailin ja lueskelin. Mutta pakkohan se on huolella lukea ja kokeilla niitä harjoituksia, jos kerran on noin mainittavat meriitit. Siinä tuli myös mukana cd, pitää ne varmaan ripata kännykkään tässä joku päivä, meillä ei ole cd-soitinta..

Aloitetaan ihan alusta.
Tapasin harrastukseni parissa netissä ihmisen, jonka kanssa olen ollut melko tiiviistikin yhteyksissä tämän harrastuksen tiimoilta ja jutellut sittemmin kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Hänestä on tullut yllättävän tärkeä minulle ja olenkin hänelle kertonut paljon murheitani. Hän vaikuttaa tosi kivalta ja ihan rennoltakin tyypiltä, vaikka on minua yli 10v nuorempi ja aivan eri elämäntilanteessa kaikin puolin. Nyt hän on ehdottanut tapaamista ystävinä, mutta itse olen aivan kauhuissani.
Ensisijaisesti toki minua häiritsee tuo ikäero, mutta myös tämä minun painoni. Tiedän että ei se ole mikään ystävyyden este, mutta jotenkin pelkään, että sitten hänelle realisoituu että miten eri maailmoista olemme ja menetän hyvän ystäväni.
Olen aika paljon uskaltautunut kertomaan näistä omista solmuistani(esim juurikin tästä syömishäiriöstä) ja usein hölöttänyt muutenkin näitä ongelmiani, eikä hän ole vielä mihinkään kadonnut.. Päinvastoin, koittanut tsempata ettei niillä olisi merkitystä ja muuta, mutta itse nyt koitan tässä kovasti muuria kaikesta huolimatta taas rakentaa ja itse piiskata itseni maanrakoon.
Lisäksi minulle on taas rantautunut menneisyydestä paha tapa ylianalysoida toisen sanomisia ja etsiä niistä negatiivisia taustamerkityksiä. Pyysikö se minua kahville vain kohteliaisuudesta(olettaen että kieltäydyn), tai sääliikö se minua, koska olen epätoivoisen ja yksinäisen oloinen? Haluaako se nähdä miltä näyttää noin sekavan oloinen ihminen? Miksi joku haluaisi nähdä mut tai tutustua muhun? Aloin taas miettiä että mitä miehenikään minussa näkee..
Lisäksi jotenkin itsetuntoni on nollissa, kun mietin mitä annettavaa minulla olisi jollekin uudelle ihmiselle, kun olen tommosissa tilanteissa ensin tosi paiseessa… Miehenikin sanoi että ekalla tapaamisella sai musta aivan erilaisen kuvan, kun olin niin jännittynyt ja ujostelin. Enkä mä normaalisti ole todellakaan sellainen..

Entä kun näemme ja hän toteaa minun todellakin olevan vanha, sairaalloisen lihava, epätoivoinen, yksinäinen, ruma, sekä tajuaa miten eri maailmoista olemme ikäeromme ja elämäntilanteemme takia. Nämä siis eivät ole semmosia ”älähän nyt”, vaan oikeasti faktaa. Ne muut sitten siihen päälle. Ja vaikka olisin miten mukava, niin kuinka moni ihminen haluaa katsoa tuollaisen kuoren alle ja jos, niin miksi…
Miksi itse ajattelen näin ja sitten kuitenkin pelkään että joku muukin ajattelisi noin? Pelkään sitä niin paljon, että en halua ottaa riskiä. Hulluinta tässä on se, että tämä henkilö ei ole ikinä ollut mitenkään pinnallinen, päinvastoin. Hän on tosi fiksun oloinen ja tuon harrastuksen tiimoilta jaksanut neuvoa ja tsempata mua, vaikka olisin mokaillut miten paljon.

Sinkkuaikoinani tapailin paljonkin uusia tyyppejä netistä, välillä miehiä ihan treffimielessäkin ja ei mulla silloin tämmösiä ajatuksia ollut. Olin toki 10-20kg pienempi(mikä tässä painossa ei kyllä merkittävästi asiaa muuta nykypäivään verrattuna) ja raskaudet eivät olleet muuttaneet kroppaani, joten mahduin esim pienempiin vaatteisiin kuin sen jälkeen samanpainoisena. Itsetuntoni oli välillä vähän liiankin hyvä ja en voisi sanoa, että miesseurastakaan olisi ihan hirveästi puutetta tullut. Aika harvat sokkotreffit päätyivät katastrofiin, suurin osa niistä kehkeytyi pidemmäksikin kaveruudeksi tai joksikin enemmänkin.
Nyt itsetuntoni on todella huono, lisäksi nämä kotona vietetyt vuodet ovat tehneet minusta arkajalan. Olen todella huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja en enää pidä itseäni hyvännäköisenä ja hauskana tyyppinä, kroppani hyvät puolet ovat vain surullinen muisto ja valitettavasti se vaan menee niin, että asenteeni varmasti näkyy ulospäin.

Tätä siis olen miettinyt muutamat viime päivät, tänään sain sitten vähän lisää ajateltavaa aiheesta..
Tänään vein olimme lasteni kanssa, kun hänen leikkikaverinsa puhui toisen pojan kanssa, että ompa tuon äiti iso ja onkohan se kaksi kertaa yhtä iso kuin..? Multa meni osa ohi, kun tietoisesti en ollut kuulevinani. Silti kuulin tarpeeksi ja tunsin miten sielua ja sydäntä kirvelsi, vaikka tuo oli kohtalaisen viatonta ja kotimatkalla nieleskelin kyyneleitä.. En edes surrut itseni takia, vaan muistan miten paljon itse häpesin omaa lihavaa äitiäni.
Tämä taas ei parantanut ainakaan noita itsetuntoasioita, kun pitäisi keksiä syitä, miksi joku minusta pitäisi..

Lisäksi psykan puolelta ei ole kuulunut mitään, nyt on kulunut tuosta lääkärikäynnistä jo 7 viikkoa, eli kohta 2kk.. Alkaa iskeä jo epäusko, varsinkin tälläisinä päivinä..

Lääkärillä käyty, huh!

Lääkärillä käyty, huh!

Virallisesti, kilpirauhasen vajaatoimintaa lukuunottamatta olen fyysisesti tutkittuna näillä näppäimillä terve. Labrakokeiden tulokset olivat suorastaan ihanteelliset, sydänfilmi erinomainen, verenpaineseurantani erinomainen.. Sykekin vielä ihan normaalia luokkaa ja epäili tuota alhaista verenpainetta tuon hieman korkeahkon leposykkeen aiheuttajaksi, mikä kuulostaakin ihan loogiselta.
Kilpirauhanen kuitenkin ultrataan rutiinina. Plantaarifaskiitista sanoi, että turvoksissa on tuolta mistä kipuilee ja sain näiden ikuisuusjumieni kanssa lähetteen fysioterapiaan, missä arvioidaan paremmin mistä vois mulle olla apua ja miten edetään.
Lisäksi sain lähetteen psykologille, kun kerroin tästä syömishäiriöongelmasta. Kuulemma hyvä uusi yksikkö, mistä varmasti saisin avun. Suorastaan innostuin, näinkö helposti tämä kävikin?!
Vähän kyllä ensin hirvitti, kun lääkäri ei selkeästikään ollut papereitani vilkaissutkaan ja jouduin kaiken selittämään alusta, kun hän kuvitteli mun tulleen vain rutiininomaiselle tarkastuskäynnille missä käydään läpi verikokeiden tulokset.. Kuitenkin kaikki saatiin kutakuinkin käytyä läpi ja en itkenytkään pientä silmien vettymistä lukuunottamatta, ainoastaan kotona huomasin että hänen lupaamansa tujumpi melatoniini tuohon unettomuuteen taisi unohtua. Mulla on käsikauppamelatoniinia kyllä, olen siitäkin saanut ihan hyvin apua, joten eipä tuo nyt niin vaarallista sinänsä ole, vahvempaa lääkettä en voi lasten takia ottaa.

Lääkäri kyseli mielialasta. En oikein osannut vastata, vajaatoiminta ja unettomuus, sekä tuon syömisen, pakkoajatusten ja lihavuuden kanssa painiminen(+päällä vellova pms) ei ainakaan paranna mielialaa.. Sain tehdä tuon BDI-21 masennustestin siellä lääkärin vastaanotolla ja sain siitä huimat 37 pistettä, vaikka kaksi tärkeintä kohtaa liittyen painoon ja ruokahaluun antoivat nollat.. Tällä tuloksella minulla olisi vaikea masennus…

Ei kuitenkaan ehdottanut edes masennuslääkitystä, mutta sitten kun rupesin kirjoittamaan reseptiä, niin näki että mulla on ollut sepram ja sitten jäätiin yhdessä miettimään että pitäisikö se kuitenkin aloittaa. Lopulta päätin että härkää sarvista, mulla kuitenkin on pelkästään hyviä kokemuksia tuosta lääkkeestä ja tultiin siihen tulokseen, että aloitan miedolla annoksella sen syömisen ja täten sitten saisin myös täyden hyödyn irti tuosta keskusteluavusta, kun sinne pääsen.

En kuitenkaan ihan täysillä miellä olevani masentunut, vaan ajattelen itse että tämän on jonkinlaista ahdistuneisuushäiriötä, ehkä lievää masennusta ja sitten noita olosuhteiden aiheuttamia henkisiä oireita juurikin esim väsymykseen ja muuhun.

Tein samalta sivustolta nyt kotona BES-syömistapakyselyn, missä sain tulokseksi 39, kun yli 27 on ”vakava ahmimistaipumus”.
Ahdistuneisuustestistä GAD-7 sain 20, eli yhtä vajaa maksimispisteet.

Eli ahmittaa, masentaa ja ahdistaa. Ei yllätys, mutta laitoin nuo nyt tänne itselle muistiin, jotta osaan sitten joskus tarvittaessa tehdä vertailua. Tässä myös linkki noihin testeihin.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsearviointi/Pages/default.aspx

Mutta siis joo. Lopputulemana kuitenkin hyvä mieli ja helpottunut olo. Kaikki hyvin siis olosuhteisiin nähden 🙂

Labroissa käyty ja lääkäri varattu..

Labroissa käyty ja lääkäri varattu..

Mun pitäisi varmaan kirjoittaa, että kaikki hyvin, hyvää kuuluu ja voi voi, kun en ole jaksanut taas kirjoittaa.. Mutta valitettavasti kaikki ei ole hyvin.

Mulla on ollut tässä parin viime viikon ajan ihan tajuttoman pahoja univaikeuksia. Pahimmillaan nukuin 3vrk aikana yhteensä vain 8h. Nyt lapset mummolassa ja olen saanut hieman kuitattua univelkoja, tosin ei se vaan mene niin että nukkuu. Kyllähän mä nykyään saisin aika hyvin nukuttua yölläkin, jos vain saisin unta..
Mulla on ollut nyt leposyke jostain syystä tosi korkealla jatkuvasti ja nukkumaan mennessä se tuntuu jyskyttävän ihan hirveästi, kun makaan vaan hiljaa paikallani ja mua pelottaa se todella paljon. Pelkään ihan hirveästi että mulla on sepelvaltimotauti/saan sydärin, pelkään että kuolen yms. Pelkään myös paniikkikohtausta ja todellisuudentajun menettämistä..
Mutta sen sijaan että olisin niinkuin normaalit ihmiset, jotka tästä motivoituvat ja reipastuvat laittamaan elämäänsä vähän kuntoon, niin minähän tilaan pitsaa ja juon kultalonkeroa, syön sipsiä ja maistelen namuja ahdistuen ja peläten lisää!
Alkuviikosta yritin kuunnella nukkumaanmennessä erilaisia hypnoosivideoita youtubesta, mutta en pystynyt keskittymään yhtään tuohon rentoutumiseen ja puheeseen, kun mietin vain että sydän kohta pomppaa rinnasta ulos, tai että miten mun lapseni suhtautuvat mun kuolemaani, ”onneksi olen tässä alakerran sohvalla enkä sängyssä, saisikohan tätä ruhoa alas ja ulos yläkerrasta kuin nosturilla” yms kivaa. Lisäksi olen alkanut suunnitella aggressiivisesti (haluamattani) mun ja miehen eroa ja eron jälkeisiä järjestelyitä.. Ja meillä menee oikeesti tosi hyvin, mies on ihana ja kaikki toimii, hän tsemppaa mua aina ja jaksaa tukea, rakastan häntä todella paljon ja ollaan parhaat kaverit..
En todellakaan tajua mikä minua vaivaa. Onneksi nyt viime viikolla sain puhuttua näistä kaikista pakkoajatuksista hälle, luulisin että jonkinlaista masennusta ja menettämisenpelkoa..
Tosiaan nyt tänään kun lapset ovat hoidossa, en ole tehnyt mitään!! Olen herkutellut ja olen koittanut nukkua, vaikka keskellä päivää/iltaa, kunhan vain saisin univelkaa pois, kunhan vain jotenkin rentoutuisin.. Ihan sama jos unirytmi kärsii, koska mulla on ollut todella pahoja näköhäiriöitä ja jo suoranaisia pelkotiloja stressin ja unettomuuden takia. Nuoremman synttärit, siivouksineen ja leipomuksineen(stressii stressii) ei tosiaankaan parantanut asiaa. Nyt tilanne on hyvin resetoitu ja heräsin tänäaamuna neljältä ja päätin, että hitto NYT mä menen sinne verikokeisiin vihdoin! Johan mä sitä olen kuukausitolkulla siirtänyt..Menin sinne, niin hoitaja ihmetteli miksei näe mitään lähetteitä, noh nehän olivat menneet ilmeisesti jo vanhaksi. Aattelin jo että hukkareissu, mutta onneksi sai jotenkin ne uusittua ja multa otettiin 5 putkea verta ja pissanäytteen jätin ja sitten ilokseni määrättiin takaisin odotusaulaan odottamaan kutsua toiseen huoneeseen, missä otettaisiin EKG! Saan ainakin huokaista helpotuksesta tuon leposykkeen takia..

En nyt ihan tarkkaan tajunnut kysyä, että mitä kokeita siinä oli, mutta tiedän että ainakin pitkä sokeri ja kolesteroliarvot, sekä laajemmat kilpparikokeet.
Kun pääsin kotiin, soitin samantien tk varatakseni aikaa lääkärille ja kerroin tästä unettomuudesta, niin sain ajan jo ensi viikolle. Asiat siis etenevät sen suhteen viimein. Varmasti myöhemmin kadun, että tulin tätä siirtäneeksi näin paljon..

Paino synttäriherkkujen jälkeen näyttää edelleen 142kg ja risat, huh.
FB:ssä bongasin myös oikeasti sairaalloisen lihavien naisten tsemppiryhmän(nyt jo salainen/suljettu), toivottavasti siinä olisi potentiaalia, kunhan saan muut asiat kuntoon. Onhan noita äitiryhmien laihis-/kuntoiluryhmiä ollut, mutta siellä kaikki ovat vain hieman lihavia ja suurella osalla kyse pelkästään raskauskiloista. Monet jo luonnostaan aktiivisia ihmisiä, toisin kuin minä, joka on vihannut liikuntaa jo hoikkana.. Tuolla ekaa kertaa tuli sellainen fiilis, että hei onhan meitä muitakin ja keskustelun tasokin oli sellaista, että oikeasti kiinnostaa siellä vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia, eikä niin että ”iik söin tänään yhden suklaapatukan, mun laihis on pilalla” samalla ku oma päivän repsahdus on xl-koon perhepitsa, limuleka, 700g irtokarkkeja ja paketti keksejä.. Mut toisaalta, tämmösiä repsahduksia ei ole kyllä enää ihan mullekaan tullut, mutta en voi silti kehuskella, kaukana on vielä normaali…

ps. Sori, tää jostain syystä ei halua näyttää mun tekemiä kappalejakoja.. 😡

Pohjalla

Pohjalla

Kukkuu vain, olenpa pitkään onnistunutkin välttelemään tänne kirjoittamista.

En edes halua kertoa mitä täällä on tapahtunut, mutta olen taas palannut vanhoihin huonoihin tapoihini. Tai siis, eihän siinä mitään kertomista olekaan, mättämistä mättämistä suljettujen ovien takana ja paino kävi taas kerran ennätyslukemissa…. 😦

Joitain viikkoja sitten soitti työkkärin täti ja tivasi tylynä, että miksen ole työllistynyt ja mitä olen tehnyt asian eteen ja miksei minua ole palkattu haastatteluista. Lopulta suutahdin sen vihjailuista ja totesin sitten lopulta raadollisesti suoraan, että mikä mättää ja lopulta sainkin lähetteen työttömien terveystarkistukseen ja useammat pahoittelut, jos hän loukkasi. Loukkaaminen ehkä väärä sana, totuuttahan tuo oli ja odotinkin että koska tähän asiaan joku puuttuu ja saisin apua. Nyt vaan ongelmana se, että jouduin ensimmäisen ajan perumaan painavan perhesyyn takia ja uutta en saanut, kun ei ollut ”ajanvarauskalenteri auki vielä” ja tänään en muistanut soittaa. Mutta tämä ei voi venyä pitkään, koska muuten katkeaa tuet.

Tuntuu taas aika epätoivoiselta, ei ole motivaatiota paljoa mihinkään. Plantaarifaskiitti vaivaa tosi paljon ja vaikuttaa monella tavalla elämään. Esikoisella oli todella huono nukkumiskausi, mutta onneksi nyt *kopkop* se on vähän parantunut(lahjomalla)..
Kirjoitin syömishäiriön plantaarifaskiitin lisäksi tuohon lähetteeseen, kun siinä oli kohta ”asioita joista haluan keskustella”, joten perua ei enää voi. Lisäksi siinä kysyttiin kaikenlaista elintavoista, mm unitottumuksista, surkeaa laittaa siihen että nukun 3-6h yössä, mutta niinkuin meillä käynyt unikouluohjaajakin sanoi, asialle ei välttämättä mitään voi, vain aika auttaa ja totesi että ei yhtään ihmettele että meillä arki on vaikeaa ja etten pystyisi työssä jaksamaankaan tässä tilanteessa..

Saa nähdä mitä sanoo ammattilainen ja minkälaisia ratkaisuja tälläiselle moniongelmaiselle keksii. Tuo eka aikahan on vain sairaanhoitajalle, sanoin kyllä jo puhelimessa, että ei taida riittää, eikä taida yleislääkärikään riittää, vaan tarvitaan jo moniammatillinen hoitotiimi ja sairaanhoitaja sanoi ymmärtävänsä, mutta valitettavasti polku on tämä, että järjestyksessä mennään. Toivottavasti saan apua, eikä tielle osu mitään epäempaattisia tai muuten ikäviä ihmisiä. Onneksi omanarvontuntoni on sentään sen verran hyvä, että aika herkästi tulee sanottua suorat sanat, jos koen tilanteen menevän asiattomaksi. Olen iloinen siitä, että edes pikkuhiljaa olen tämän ongelman kanssa tullut edes pikkiriikkisen sinuiksi, puhuin tästä jo yhdellä foorumillakin omalla vakkarinimimerkillä, mikä oli jo iso askel. Ehkä tämän kohta myönnän jo muillekin läheisille, kuin vain miehelle. Tämä on kuitenkin yhä meidän perheessä asia, mistä ei hirveesti puhuta, mies on myös vähän tunnesyöppö, mutta omaa vain paremman itsekurin(ja muuta elämänsisältöä) kuin minä..

Elämä jatkuu, niinkuin täirumbakin..

Elämä jatkuu, niinkuin täirumbakin..

Eilen alkuillasta kävin läpi tyttären päätä pyykkirumban ohella, löytäen taas vipeltäjän tai kaksi. Ei ole totta, eli ensimmäinen mönjä ei tehonnutkaan!! Kaikki puunaus ja siivous ja tekstiilien pesu ollut turhaa.. Mies lähti vielä juuri ennen apteekin sulkeutumista kiireenvilkkaa ostamaan toista ainetta ja samalla haki otsalampun, jotta syyni olisi helpompi tehdä. Minultakin löytyi taas yksi elävä täi. Kauheaa, eikö näistä pääse eroon?!!
Uusintakäsittely tehty eilen, ainakin nyt huomasi vaikutuksen paremmin ja toivomme siis, että tämä auttoi. Jokapäiväinen munasyyni on jokatapauksessa edessä ja minulla on todella paksut hiukset, joten sääliksi käy miestä, joka noita munia sieltä saa sentin jakaus kerrallaan etsiä ja kynsin nyppiä, ovat siis TOSI tiukassa.. Hän kun ei varsinaisesti ole mikään tukkataikuri ja on tosi kovakourainen ja kömpelö otteissaan..
Jouduimme eilen sitten taas vaihtamaan petivaatteet ja pyyhkeet yms, kun eläviä löytyi, eli pyykkivuori ei vähentynytkään, vaan kasvoi lisää. Aika toivoton olo. Esikoisen unilelut ovatkin nyt pakastimessa hiuspompuloiden yms kera(onneksi kelpuutti päiväunille muita pehmoleluja), tänään en löytänyt esikoiselta yhtään munaa tai mitään eloa, joten peukut ja varpaat nyt pystyyn!

Noh, tämähän ei varsinaisesti taas liity tähän blogin teemaan muuten, kuin että tämän myötä voin henkisesti todella pahoin. Nukun TODELLA huonosti, osittain myös siksi, että ei ollut enää varapeiton varapeittoa ja pelkällä pussilakanalla palelin ja osittain siksi, että pääsemme aina vasta yömyöhään nukkumaan kun pesukoneet on saatu sammuksiin ja päät puunattu ja syynätty. Tunnen psykosomaattista kihinää joka puolella ja olen ihan nääntynyt tähän kaikkeen puunaamiseen ja pyykinpesuun ja päiden tonkimiseen. Eilen loppui kahvikin(yhyy!) ja kaappia kaivellessani löysin purkillisen vaahtokarkkitahnaa, 213g. Söin sen tässä muutamassa tunnissa ja nyt on paha olo, mutta jotenkin turta ja sellainen olo, että ajatukset on nyt kiristävässä vatsassa ja sokerintahmessa ällössä olossa. Tiedän että tuo ei tosiaankaan auta asiaa, mutta en osaa tehdä muutakaan, minulla on kaiken entisen taakan lisäksi todella saastunut, likainen, ällöttävä olo. Kaikesta faktasta huolimatta. Miehen leikkimieliset naljailut ja vitsailut eivät auta asiaa, vaikka tiedän että ei hän sitä tarkoita, vaan yrittää vaan olla positiivinen ja välillä on vähän naurattanutkin, mutta ei se poista sitä fiilistä tuolta syvältä sisältä.
Jotain positiivista, niin loman jälkeen aamupaino ei ollut kovinkaan paljon pahempi, kuin ennen lomaa. Tai siis päinvastoin.

Yritin tänään etsiä ahmimiskirjaani, mutta en tiedä missä se on. En edes muista missä luin sitä viimeksi ennen lomaa, ehkä se on yläkerrassa. Päädyin sitten lukemaan Mielensäpahoittajaa keinutuoliin, kun sohvalle en halua mennä, kun en tiedä mitä siellä elää(mies on imuroinut sen päivittäin ja sohvatyynyt ovat saunassa karanteenissa).
Kaikki on loman jäljiltä vielä ihan sekaisin ja ja tämä täirumba sai aikaan sen, että yksikään tavara ei ole paikallaan, kun jouduttiin tyhjentämään täinhäätötarkoituksiin saunakin(josta yleensä on sulake pois), joka normaalisti toimii varastona. Saunaa ei ole lämmitetty moneen vuoteen kuin kerran tai kaksi ja tuo lämpötilan korkeus teki sen, että alkoi pihkat tippua katosta. Eli saunan lattia ja lauteetkin ovat kaameassa kunnossa ja joillekin pehmoleluille ja ainakin miehen tyynyllekin oli tippunut pihkaa! Sotkua siis riittää kaikin tavoin…
Koko yläkerta on täynnä ikeakasseja täynnä puhtaita pyykkejä ja sitten tuota saunasta pois nostettua tavaraa ja saunassa majailee lasten leluja, alakerran matot ja sohvatyynyt karenssissa, kun täit kuolevat jos eivät saa ihmiskontaktia pariin päivään. Asiaahan ei parantanut se, että just sunnuntaina, päivää ennen tuota täibongausta siivottiin alakerta tosi hyvin ja vaihdettiin syyssisustus, eli normaalien petivaatteiden ja pyyhkeiden vaihdon lisäksi oli pyykissä jo ennen tätä täipyykkiä jo lähes kaikki mahdolliset tekstiilit verhoja ja vilttejä myöten.
Alakerran työhuone ja komero taasen on täynnä erinäisiä nyssäköitä ja pussukoita kesälomareissujen jäljiltä. Osassa hiekkaisia uimaleluja, jotka eivät oikein löydä paikkaansa, varavaatteita(joita en uskalla laittaa kaappiin kun mietin onko niissä täitä, ovatko lapset koskeneet niihin), reissukasseja jotka on jääneet kiireessä purkamatta, kirppikselle meneviä juttuja, synttärikemujen lahjapusseja turhakeleluineen ja kaikenlaista mahdollista sekalaista. Lisäksi tuntuu että kelit ovat kääntyneet kunnolla syksyyn ja kesähatut pitäisi inventoida joka tapauksessa pois ja tuoda tilalle kevyet kaulahuivit ja takit, syyspipot ja -lakit, kumpparit yms.
Kai se tästä, ainakin osaan taas arvostaa normaalia arkea tämän härdellin jälkeen! :O