Häntä koipien välissä..

Häntä koipien välissä..

Vaikka ei sinänsä olis syytä.
Olen taas tehokkaasti vältellyt tänne kirjoittamista. Ei ole kiva aloittaa kertomalla, että olen lihonut edelisestä postauksesta viisi kiloa ja olen ahminut enemmän kuin varmaan kertaakaan tuon sepramin aloittamisen jälkeen.
Vastoinkäymisiä on riittänyt. Poika on ollut aivan mahdottoman haastava. Sitten tuli aivan järjettömän kokoinen visalasku, sekä muita yllättäviä menoja; lapsi kolhi naapurin autoa, ylinopeussakko yms yms yms.
Onneksi kuitenkin nyt kuitenkin pilkistää jo valoa tunnelin päässä.

Mulla oli alkuviikosta aika psykiatrille. Tälläkin kertaa oli venäläistaustainen nimi ja kahden edellisen kokemuksen jälkeen mua jännitti ja pelotti tosi paljon, mitä olisi odotettavissa. Tää tapaus kuitenkin puhui tosi hyvää suomea ja oli tosi ulospäinsuuntautunut, rempseä, kuunteli ja otti kantaa hyvin. Tuli sellainen hyvä fiilis, että hei tämä ihminen on oikeasti kiinnostunut minusta ja mun asiastani ja haluaa minulle hyvää. Se oli todellakin balsamia haavoille.
Lääkitystä vaihdettiin bed:iin paremmin sopivaan(sepramista seromexiin) ja hän suositteli mulle psykoterapiaa tähän syömishäiriöön. Olen sama mieltä, että hyötyisin siitä varmasti paljon. Sainkin sitten tuolta omalta sairaanhoitajalta vinkin terapeutista, johon voisin ottaa yhteyttä ja selvittää että olisko hänellä aikaa ja ammattitaitoa alkaa mun keissiä hoitamaan.
Lisäksi sain lääkäriltä myös lihasrelaksanttia, eikä mulla ole moniin moniin aikoihin ollu paikat näin auki. Ihana tunne.
Lääkäri myös haluaa nähdä mut parin kk jälkeen, että miten lääke on auttanut ja mikä tilanne muuten, samalla sitten tarkistetaan tuo psykoterapialähete-asia. Tuntuu todella helpottavalta, kun ei ole jäänyt jatkohoito tyhjän päälle.

En edes viitsi miettiä edellisen kirjoituksen jälkeen tapahtuneita asioita sen kummemmin, kun vihdoin olen päässyt sinuiksi kaiken negatiivisen kanssa. Kuitenkin sen verran pakko hehkuttaa, että positiivistakin on ollut. Nimittäin varattiin ystävättären kanssa alkuvuoteen kahdenkeskinen rentoutumis-löhöloma. Mulla on tosi ristiriitaiset ajatukset tuosta (”en ole ansainnut tätä, mahdunko lentokoneeseen, häpeääköhän ystävä minua, näytän kamalalta” yms), mutta pääasiassa odotan innolla sitä. Pokkarin tai ristikkolehden kanssa rantatuolissa notkumista, drinksu kädessä ja musa korvissa. Vailla huolen häivää arjen haasteista. Ihan sama olenko ansainnut sitä tai en tai miltä näytän. Mulla kuitenkin odottaa kotona maailman ihanin mies ja maailman ihanimmat lapset, mun ei tarvitse hakea kenenkään muun hyväksyntää!

Ai niin, lisäksi tulin tänään taas aavistuksen ulos kaapista. Kerroin äidilleni, että sairastan bed:iä, selitin vähän yksityiskohtia, kun hän siitä kyseli ja muisteltiin yhdessä että tosiaan tämä on minua tainnut piinata jo lapsena. En uskaltanut sen enempää asiasta puhua, ettei sitten tule mitään syyllisyydentunteita hänelle, kun tiedän että tässä on takana puolin ja toisin kipupisteitä.. Joka tapauksessa hän sanoi, että jos olen valmis ottamaan härkää sarvista, niin rahoitus kyllä psykoterapiaan järjestyy, muutenkin tsemppasi ja kaikin puolin olin helpottunut että kerroin.

Mainokset
Tyhjyys..?

Tyhjyys..?

Ohoh. Painoni on pahimmasta lukemasta ennen lääkärikäyntiä pudonnut nyt vähän vajaa 5kg. En ole edes laihduttanut, olen syönyt ihan samalla linjalla kuin ennenkin, mutta määrät ovat pudonneet hurjasti. Edellispäivänä oltiin koko päivä ulkona ja haettiin lopuksi mäkkäristä ruokaa. Otin tavis hamppariaterian entisten megasettien sijaan. Eilen tilattiin pitsaa, söin puolet ja tänään lounaaksi äsken puolet. Silti tuli paha olo.
Ostin myös 400g, siis todellakin 400GRAMMAA irtokarkkeja, minä!! Olen niistä tässä useamman päivän saatossa syöny ehkä kourallisen per päivä tässä koneella pelaillessani, en ehkä sitäkään.

Herkut eivät enää maistu entiseen malliin, mutta ongelma on yhä todella vahva. En osaa olla varaamatta herkkuja kotiin pakonomaisesti ja HALUAISIN syödä niitä, haluan roskaruokaa, koska luulen että se täyttäisi jonkinlaisen tyhjyyden, mitä tunnen kun en enää saa ruualla itseäni turrutettua.

Myönsin jo eilen miehelle kyynelsilmin pyykkiä yhdessä lajitellessa, että salaa toivon, että olisin entisessä elämässäni, sinkkuna ilman lapsia, koska tämä tuntuu niin vaikealta ja haluaisin vaan käpertyä sohvalle ja syödä itseni rauhassa hengiltä.
Luulin, että lääkkeen avulla pääsisin helpommalla, mutta loppujen lopuksi en ole varma tekeekö tämä asiaa yhtään sen helpommaksi, se vain muuttaa ongelmaa. Nyt pitäisi keksiä miten täytän tuon tyhjiön, tai miten opin sitä sietämään.

Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Nukuin viimeyönä taas tosi huonosti, tarkalleen ottaen en vaan saanut unta. Meillä meni illalla jo netti poikki, joten piti keksiä Oikeaa  Tekemistä. Eihän se ongelma sinänsä ollut, mutta aamulla kolmen tunnin torkahduksen jälkeen olo ei ollut häävi ja jaksaminen vähän niin ja näin..
Jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja mies lupasi töiden jälkeen hoitaa kauppareissun, jos laadin listan. Minähän tein ja funtsin vähän etukäteen syömisiä, kun normaalisti me käydään kaupassa ihan fiilispohjalta ja usein ostetaan ne samat jutut. Nyt tuli vähän vaihtelua muutaman erilaisen kasviksen muodossa, sekä muutkin meikäläisen pahimmat heräteostokset jäi pois ja selvittiin kohtuullisen pienellä loppusummalla. Listalle kuitenkin kirjoitin ”irtokarkkia” ja mieshän teki työtä käskettyä ja ”mä otin vähän kaikkea” ja lopputulos oli 818gramman säkki. Kääk.. Onneksi kurkkasin, että siellä on ehkä 25% mun lemppareita, sit 25% semmosia et ovat ihan suhtkoht ok ja loput semmosia että syön ehkä pakon edessä tai sitten jaan ne miehen kanssa.. Muutenkin olen aika tarkka karkeistani, vaikka ahmija olenkin ja pahat karkit joutuvat roskikseen, ellei ole tosi paha epätoivo.

No joo nyt meni vähän sivuraiteille, samalla kun mies hoiti lapsen kanssa kauppareissun, annoin hälle kelakortin ja pyysin häntä hakemaan nuo mun eilen määrätyt mielialalääkkeet. No problem. Kun hän tuli kotiin, antoi lääkkeet ja jotain siinä kommentoi että eka oli niin hymyilevä apteekkari siinä, sit meni ihan myrtsiksi kun näki mitä lääkettä on hakemassa. Heitin jotain vitsiä et ”se varmaan mietti, et ei hitto toi on jonkun masentuneen kanssa” ja mies siihen että ”niin tai et ton on pakko olla TOSI paska puoliso, kun vaimokin masentuu” tjsp.. Tietysti minä siihen että höps ja selitin, että joskus aiemmin mäkin ihmettelin miten joku voi olla masentunut, vaikka kaikki on hyvin, mutta en enää moniin aikoihin.. No toki miehenikin tietää, kun tästä paljon ollaan puhuttu, että mulla ainakin osittain saattaa olla aivoissa ihan jotain kemiallista häiriötä, kun viimeksikin sain niin nopeasti lääkkeistä avun, että kyse ei ole siitä ettenkö olis onnellinen tai mitään.

Jäin kuitenkin miettimään, että mitenköhän mieheni oikeasti näkee ja kokee tämän asian.. Hän on itsekin pienesti tunnesyöppö ja toisaalta ei ole koskaan puuttunut diippeinäkään hetkinä mun syömisiini tai muuhun, korkeintaan tsemppaamalla ja hellästi persuksille potkimalla silloin kun oon sitä tarvinnut. Sekin on ollut tosi varovaista, kun tietää, että mä olen todella herkkä ottamaan itseeni vääränlaisesta kannustamisesta(kiitos isäni) ja toisaalta parisuhde on parisuhde, jos haluan jotain preppaajaa, niin hankin sen muualta.
Laitoin tohon avainsanaksi ”läheisen tuki”, vaikka lähinnä pohdin sitä, että millaista on elää masentuneen, syömishäiriöisen kanssa. En vaan keksinyt siihen mitään järkevää tagia, ihan vaan ”parisuhde” ehkä? Millaista on olla masentuneen ja/tai syömishäiriöisen puoliso?

Viimeksi masentuneena olin yksin ja olin juuri toipunut, kun tapasin mieheni, mulla oli vielä jotain ongelmia ja kävin psykoterapiassa, mutta kuitenkin. Olin toimintakyvyltäni jo siinä vaiheessa kutakuinkin normaali, sain nukuttua ja ei ollut mitään ahdistuksia tai pakkoajatuksia yms.. Nyt minulla on mies, sekä lapset, joiden takia tietty pakko jaksaa ainakin jonkin verran, mutta en haluaisi myöskään olla mikään riippakivi miehelleni arjessa, fyysisesti tai henkisesti. Enkä nyt suoranaisesti ees uskokaan moiseen, mutta tää on asia, mistä meidän pitäis ehkä puhua. Toisaalta koen, että ehkä mä vähän liikaa yritän välillä, että en ole aina ihan tarpeeks armollinen itselleni(koska en halua, että tilanne näkyisi lasten arjessa), mutta sit taas kyllä mua harmittaa, kun univelka tai ahdistus käy niin suureksi, että lamaannun ja kotityöt jäävät toisen harteille.
Toisaalta tää ehkä eniten johtuu siitä, että lusikkateorian mukaan käytän kaikki lusikat siihen, että hoidan kotiäidin pestini kunnialla, välillä vähän lainaan muiltakin päiviltä ja pidemmän päälle sitten olen miehen töistä tullessa jo aivan finaalissa.

Esim tänään lasten iltatoimet meni ohi, kun univelkaisena lopulta nukahdin sohvalle siinä klo 20, enkä herännyt ees kunnolla siihen, että lapset hyppi mun päällä ja heräsin vasta puolenyön aikoihin…
Mies siis taas kerran joutui ottamaan vetovastuun eka työpäivän muodossa tuoden leivän pöytään, sitten hoitamaan kauppareissun ja vielä lasten iltatoimet.. Tiedän kyllä, että jos me tästä puhutaan, ukkokulta tietenkin sanoo että mun pitää keskittyä nyt saamaan itseni kuntoon ja ei mitään ja olen hyvä äiti ja arvostaa mun kotiäitiyttä ja että olen ja touhuan päivät lasten kans. Uskon, että hän sitä tarkoittaakin. Mutta saako hän tarpeeks arvostusta ja omaa aikaa yms, että jaksaa meidän, mun kanssa?

Olen myös se, joka ei aina muista sanoa tai osoittaa välttämättä tarpeeks usein, miten arvokasta se tuki ja panos arkeen on, että rakastan ja olen kaikesta huolimatta kuitenkin pohjimmiltani onnellinen ja tyytyväinen elämääni.
Tuli mieleen, kun näin MHL:n päivityksen Nopsajalan biisistä Lupaan Olla.

Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan,
Kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen,
Ei tuu tarpeeks sanottuu..

Pohjalla

Pohjalla

Kukkuu vain, olenpa pitkään onnistunutkin välttelemään tänne kirjoittamista.

En edes halua kertoa mitä täällä on tapahtunut, mutta olen taas palannut vanhoihin huonoihin tapoihini. Tai siis, eihän siinä mitään kertomista olekaan, mättämistä mättämistä suljettujen ovien takana ja paino kävi taas kerran ennätyslukemissa…. 😦

Joitain viikkoja sitten soitti työkkärin täti ja tivasi tylynä, että miksen ole työllistynyt ja mitä olen tehnyt asian eteen ja miksei minua ole palkattu haastatteluista. Lopulta suutahdin sen vihjailuista ja totesin sitten lopulta raadollisesti suoraan, että mikä mättää ja lopulta sainkin lähetteen työttömien terveystarkistukseen ja useammat pahoittelut, jos hän loukkasi. Loukkaaminen ehkä väärä sana, totuuttahan tuo oli ja odotinkin että koska tähän asiaan joku puuttuu ja saisin apua. Nyt vaan ongelmana se, että jouduin ensimmäisen ajan perumaan painavan perhesyyn takia ja uutta en saanut, kun ei ollut ”ajanvarauskalenteri auki vielä” ja tänään en muistanut soittaa. Mutta tämä ei voi venyä pitkään, koska muuten katkeaa tuet.

Tuntuu taas aika epätoivoiselta, ei ole motivaatiota paljoa mihinkään. Plantaarifaskiitti vaivaa tosi paljon ja vaikuttaa monella tavalla elämään. Esikoisella oli todella huono nukkumiskausi, mutta onneksi nyt *kopkop* se on vähän parantunut(lahjomalla)..
Kirjoitin syömishäiriön plantaarifaskiitin lisäksi tuohon lähetteeseen, kun siinä oli kohta ”asioita joista haluan keskustella”, joten perua ei enää voi. Lisäksi siinä kysyttiin kaikenlaista elintavoista, mm unitottumuksista, surkeaa laittaa siihen että nukun 3-6h yössä, mutta niinkuin meillä käynyt unikouluohjaajakin sanoi, asialle ei välttämättä mitään voi, vain aika auttaa ja totesi että ei yhtään ihmettele että meillä arki on vaikeaa ja etten pystyisi työssä jaksamaankaan tässä tilanteessa..

Saa nähdä mitä sanoo ammattilainen ja minkälaisia ratkaisuja tälläiselle moniongelmaiselle keksii. Tuo eka aikahan on vain sairaanhoitajalle, sanoin kyllä jo puhelimessa, että ei taida riittää, eikä taida yleislääkärikään riittää, vaan tarvitaan jo moniammatillinen hoitotiimi ja sairaanhoitaja sanoi ymmärtävänsä, mutta valitettavasti polku on tämä, että järjestyksessä mennään. Toivottavasti saan apua, eikä tielle osu mitään epäempaattisia tai muuten ikäviä ihmisiä. Onneksi omanarvontuntoni on sentään sen verran hyvä, että aika herkästi tulee sanottua suorat sanat, jos koen tilanteen menevän asiattomaksi. Olen iloinen siitä, että edes pikkuhiljaa olen tämän ongelman kanssa tullut edes pikkiriikkisen sinuiksi, puhuin tästä jo yhdellä foorumillakin omalla vakkarinimimerkillä, mikä oli jo iso askel. Ehkä tämän kohta myönnän jo muillekin läheisille, kuin vain miehelle. Tämä on kuitenkin yhä meidän perheessä asia, mistä ei hirveesti puhuta, mies on myös vähän tunnesyöppö, mutta omaa vain paremman itsekurin(ja muuta elämänsisältöä) kuin minä..

Ensimmäinen askel ja minun tarinani pähkinänkuoressa

Ensimmäinen askel ja minun tarinani pähkinänkuoressa

Tästä on jo jonkun aikaa, kun olen ymmärtänyt ja myöntänyt, että minulla on ahmimishäiriö.
En tiedä ymmärränkö sitä oikeasti, mutta ainakin teoriatasolla vihdoin on löytynyt joku syy sille, mitä teen. Joku millä kuvailla yhdellä sanalla sitä, mitä en osaisi itse ikinä kuvailla, vihollista, mikä on tehnyt minusta sairaalloisen ylipainoisen ja mikä hallitsee aika lailla elämääni, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Olen yksin kotona ja olen nyt miettinyt asiaa niin, että aamiainenkin meinasin takertua kurkkuun. Kuivaa leipää se muutenkin oli..
Niin kauan kuin muistan, olen aina syönyt aamuisin leipää. Ison pinon, kahvin kera.
Muistan jo lapsena kun aamuisin söin ranskanleipää juustolla, niin että napa naukui.. Äiti oli töissä ja isä omissa hommissaan, joten ei kukaan huomannut mitään ihmeellistä.. Kuitenkin asuimme kaukana kaupoista ja muutenkaan ei olisi tullut kuuloon syödä esim herkkuja arkipäivänä, joten olin normaalipainoinen.
Muistan kuitenkin että esim laivareissujen yhteydessä/jälkeen saatoin syödä jo lapsena karkkia aivan tolkuttomia määriä. Joskus tuli huono olo, mutta seuraavana aamuna kaipasin jo jäljelle jääneitä karkkeja. Joskus kun makeanhimo iski, saatoin pyöräillä 20km, edestakaisin lähimmälle kipsalle tai kauppaan ostamaan herkkuja. Jos kotona ei ollut muuta, varastin vanhempieni herkkukätköt, tai pahimmillaan söin sokeripaloja tai hunajaa suoraan purkista tai esim hapankorpun päältä.

Kuulemma olin 3-5-vuotias, kun ekaa kertaa sain karkkia, joten minua ei tosiaankaan ole ihan vauvasta lähtien totutettu makeaan. Limsaa meillä ei kotona ollut koskaan, kotitekoista mehua kylläkin ja inhosin sitä. Muistan kun 13-vuotiaana vaadin että pitää hommata mun synttärikekkereille pepsiä, kaverit piti outona ettei ollut koskaan limsaa. Ensimmäisen kerran söin hamppariaterian ollessani jotain 10-12-vuotias, pizzasta en pitänyt ennen täysi-ikäisyyttä, minusta se oli epäilyttävää mössöä. Lapsena muistan tykänneeni kovasti ranskalaisista perunoista, joita joskus sain kun käytiin ulkona syömässä.
Lapsena olin aika yksinäinen. Sisaruksia minulla ei ole ja äitini oli aina töissä. Isäni oli maanviljelijä, joten vaikka hän oli ”koti-isä”, ei hänellä ollut liiemmälti aikaa minun kanssani touhuta, vaan sain olla omissa oloissani ja hän teki omia hommiaan.

Kaikki muuttui, kun muutin omilleni peruskoulun jälkeen kaupunkiin. Silloinen anoppini otti minut hoiviinsa ja ”kannusti” herkuttelemaan. Tiskipöydällä oli kori, mihin hän osti aina namuja, pakastimessa oli aina jäätelöpatukoita ja välillä citymarketin irtokarkkitarjouksesta ostettiin hedelmäpussillinen karkkeja. Hän itse oli normaalipainoinen, mietin että lahjoiko hän minua, vai mitä ihmettä tuo oli..
Sitten silloinen poikaystäväni meni armeijaan ja jäin ekaa kertaa elämässäni oikeasti yksin, kavereita ei hirveästi ollut. Ahdistavaa aikaa. Olin jo tuolloin ylipainoinen ja söin ja söin ja söin lisää. Opin myös tilaamaan ekaa kertaa puhelimella pitsaa kotiin. Tilasin perhepitsan valehdellen itselleni ja muille, että syön siitä koko viikonlopun. Oikeasti söin siitä heti niin paljon kuin jaksoin ja heti kun täysinäinen tunne meni ohi, söin loputkin. Erosimme lopulta.

Oikeastaan sitä elämä sittemmin on ollutkin. Noin 6vuotta sitten sairastuin masennukseen ja kävin tosi pohjalla. Paranin, löysin nykyisen mieheni ja perustimme perheen.
Nyt elämäni on muuten mallillaan ja itsetuntoni hyvä, mutta tuo ahmimisen peikko häiritsee ikävästi muuten niin mukavaa arkeamme ja olen vihdoin alkanut ymmärtää kuka hän on ja ehkä vähän että miksi hän on täällä. Ostin jo kirjan, missä neuvotaan miten hänet voi häätää, mutta hän on tässä 17 vuodessa käynyt niin läheiseksi ystäväksi, että hänestä luopuminen tuntuu vaikealta.

Yritän nyt blogiin saada ajatuksia aiheesta vangittua, josko niitä lukemalla voisin vähän paremmin ymmärtää itseäni ja tuota peikkoa, jotta tuosta ”ystävyydestä” luopuminen olisi helpompaa.