Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Viimeksi on ryvetty TOSI syvällä. Niin syvällä, että unohdin ihan kertoa mun fysioterapiakäynnistäni. Siitä on nyt kohta jo pari viikkoa, mut palataampa siihen.
Eikä muuten näkynyt lähetettä edelleenkään, hän tutki kuitenkin jalan ja laittoi siihen kinesioteippauksen, josta oli oikeesti todella paljon apua! Sain myös jumppaohjeita, mutta mä olen itsenäisestikin venytellyt ja vetreyttänyt jalkaani, eli ei mitään uutta ja tuon teipin myötä kivut olivat täysin poissa kunnes se irtosi parin suihkun jälkeen kokonaan.
Kuitenkin lupasi että jos siitä on apua, hän opettaa mulle(tai oikeastaan parempi jos mun miehelle), että miten se tehdään ja voin sitten käyttää tuota jatkuvasti. En tiedä olisiko siellä kuitenkin sitten joku lihas tai hermo vain ärtynyt, eikä ihan varsinaista plantaarifaskiittia. Fyssarikaan ei osannut sanoa, tuumi vain että nämä on tosi hankalia ja monimutkaisia selvittää, että yleensä päädytään diagnoosin sijaan vain oireenmukaiseen hoitoon. Hyvä niin.

Lisäksi olin viikko sitten ja eilen hierojalla. Viikko sitten avattiin selkä ja hartiat, eilen taas kankut. Kyllä mulla selkesti on tuo piriformis-syndrooma, kun on nuo iskiasmaiset oireet olleet ja selkesti kipu säteili hieroessakin jalkaan.. Mutta hieronnasta oli tosi paljon apua ja kävely yms liike on aivan erilaista nyt. Olen myös miettinyt että voisiko tuo umpijumi vaikuttaa tuonne jalkapohjaan, esim jalan asentoon astuessa.. Tosiaan hieroja kauhisteli että miten mä olen pystynyt ees kävelemään noilla pyrstöjumeilla. Noh, huonosti. Kaikkeen kuitenkin tottuu, varsinkin kun on tälläinen luonne kuin minä…….

Lisäksi se pahin. Aloin laskeskella että kohta on kulunut jo 2kk siitä kun lääkärillä kävin, eikä lähetetteeseen ole vieläkään kuulunut mielenterveyspuolelta vastausta. Laitoin e-terveyspalvelun kautta sähköisen viestin omahoitajalle(johon luotan vähän enemmän kuin tuohon lekuriin) ja vuodatin kaiken tästä että jatkohoito auki, lähetettä ootettu jo 2kk ja siellä oli että pitäisi parissa arkipäivässä tulla vastaus. Eipä tullut viikkoon yhtään mitään. Lopulta sitten soitin mielenterveystoimistoon, eihän siellä mitään lähetettä ollut edelleenkään tehty!! Kihisin raivosta ja olin niin vihainen, surullinen ja pettynyt.
Soitin ajanvaraukseen/omahoitajalle, selitin asian ja olin niin raivona että aloin jo itkemään. Olivat vähän et ”aha öö, no kävin mä pari päivää sitte, joo no pitäis varmaa käydä kattoo siel”.. Grrr! Ehdotti jättävänsä uuden pyynnön lähetteestä lääkärille, mutta totesin että ei ole enää luottoa ja muutenkin käynnillä jäi monta asiaa huomioimatta ja selitin niistä, joten tarvitsen ihan konkreettisen ajan ja en halua enää todellakaan odottaa turhaan ja olla täysin heitteillejätettynä tässä tilanteessa. Lopulta purskahdin itkuun ja sain ajan nyt sitten tiistaille yksityiselle lääkäriasemalle julkisen puolen piikkiin. Nimestä päätellen taas venäläinen lääkäri, luottoa ei paljoa ole, mutta kirjoitan valmiiksi asiat paperille ja olen toisaalta niin täynnä pyhää vihaa, että todella toivon että asia tällä kertaa lähtee rytinällä eteenpäin. Ainakin tuolla mielenterveystoimistolla lupasivat laittaa mun nimen ylös että en joutuisi sitten heidän toimestaan enää odottamaan pidempään..

Ja sitten se veemäisin asia. Tämä koko keissi kuulostaa siltä, mitä se onkin. PASKAA!
En ole moneen aikaan tuntenut itseäni niin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, mitättömäksi, hylätyksi, järjestelmän hylkiöksi kuin nyt. Miten lääkäri voi olla noin huolimaton???
Kaikesta hyvästä ja edistymisestä huolimatta mun ongelmanratkaisukykyni, sekä itsekurini on melkoisen huono( ja oletettavasti lääkeannokseni liian pieni), joten olen viettänyt tämän vapun vetämällä munkkeja. Donitseja. Karkkia, irtokarkkia, karkkipusseja, salmiakkia, konvehteja. Tippaleipiä. Makeaa simaa. Suklaata. Mäkkäriruokaa. Pitsaa. Leipäkasoja. Sipsiä. Jätskiä.
Pelottavinta siinä on se, että se auttaa jollain tapaa, olo on henkisesti todella turta. Tämän kirjoittaminen ei tuntunut hirveästi miltään, vaikka olen lykännyt tätä tietoisesti. Fyysisesti olo on niiin kamala. Sydän on tykyttänyt ja tuntuu että suonet ovat aivan tukkeessa kaikesta tästä paskasta, paino pompannut pari kiloa myös.

Nyt olen kuitenkin oppinut jotain. Älä luota järjestelmään ja ihmisiin, jotka eivät vaikuta luottamisen arvoisilta, varmista asiat itse jos vähänkään epäilyttää. Älä häpeile sitä, että vaadit oikeuksiasi.

Vielä kun käyn sen verran asian läpi, että saan paperille asiat, mitä minun pitää käydä tuon uuden lääkärin kanssa läpi, niin sitten saan henkisesti ees hetken rauhan tältä keissiltä ja pääsen palaamaan takaisin siihen pisteeseen, missä piti olla jo kaksi kuukautta sitten!

Muokkaampa vielä, kun kävin tarkistamassa tuon lääkärin nimen  jolle ylihuomenna menen. Onkin äidinkieleltään suomalainen ja pätevyys myös psykiatriassa. Pääsen psykiatrille! Valokuvassaan ihan symppiksen näköinen vanhempi mieslääkäri. Tuli itku kurkkuun helpotuksesta, ehkä tästä nyt vielä jotenkin selvitään.
Niin joo. Sain myös psykologituttavaltani kirjasuosituksen aiheesta; Bays – Tietoinen syöminen. Ehdin jo tilatakin sen netistä, se tuli tuossa loppuviikosta. Kuulemma pakollisena kirjallisuutena terveyspsykologian erikoispsykologi-koulutuksessa, minusta se oli vähän outo(en oikeen osaa kuvailla mitä ajattelen, vähän ehkä liian syvällinen tai jotain), mitä sitä vähän selailin ja lueskelin. Mutta pakkohan se on huolella lukea ja kokeilla niitä harjoituksia, jos kerran on noin mainittavat meriitit. Siinä tuli myös mukana cd, pitää ne varmaan ripata kännykkään tässä joku päivä, meillä ei ole cd-soitinta..

Mainokset
Sivuoireita

Sivuoireita

Ensimmäiset sivuoireet huomasin heti ekan lääkkeen jälkeisenä päivänä. Suuta kuivasi infernaalisesti. Nyt lisäksi tulleet huonovointisuus ja ruokahaluttomuus.
Eilen olin tosi väsynyt ja huonovointinen, mies ja lapset olivat tosi väsyneitä ja nälkäisiä ja sorruttiin tilaamaan pitsat. Söin omastani ehkä 1/3, ei ollut mitään näläntunnetta ja pitsa ei edes maistunut erityisen hyvälle, vaikka ulkonäkö oli tosi hyvä! Yöllä sitten yksinäisyyttäni lämmitin siitä loput, vaikka ei ollut varsinainen nälkä, suu vaan kaipasi muka syömistä ja olin jauhanut purkkaa jo ilmavaivoiksi asti.
Söin ensin noista tähteistä puolet ja sitten ahneuksissani lämmitin vielä toisetkin puolet. Sitten tuli ihan järjettömän huono olo! Tuntui että maha oli tosi täynnä ja olo oli kaamea! Antabustako tämä olikin? Mietin että ahmimisesta usein on tullut täysi ja ähky olo, mutta tämä oli jotain ihan muuta, tuntui kuin olisi ollut vuosisadan krapula ja oksetti, huimasi, janotti ja oli todella surkea fiilis. Oikeasti olo, josta ajattelin että tälläistä ei kiitos enää.

Valvoin myöhään, oli todella vaikeaa saada unta ja lopulta esikoinenkin heräsi pahaan uneen ennenkuin sain unen päästä kiinni. Lapsi kainalossa ahtaasti nukkuen unet jäivät muutamiin tunteihin. Herääminen oli aivan tuskaa, lisäksi oli todella huono ja huimaava olo. Niskat ovat kyllä jumissa ja mies epäili alhaista verensokeria, mutta tämä oli jotenkin erilaista. Tuntui että joku kiertäisi mun aivoja vasemmalle ja oikealle ja tuntui, että koko pää heilui ja maailma oli vinksallaan. Esikoinenkin taisi huomata, että joku oli vähän enemmän pielessä(sanoin että äitillä on kurja, vähän pipi olo), sillä hän hakeutui mun kainaloon sohvalla ja pyysi laittamaan unilauluja kännykästä ja torkuttiin sillä tavoin ehkä tunnin verran. Heräsin sitten siihen, että nuorempi lapsi heräsi ja itsellä olikin sitte jo paljon parempi olo ja selvisin aamutoimista kunnialla.
Silti tuntuu, että aivoissa on joku edelleen ”hassusti”..

Nyt tuosta yöllisestä pitsaepisodista on jotain 12 tuntia ja vähän alkaa tulla nälän tunnetta. Jotenkin nautin siitä, että syöminen ei hallitse minua, mutta toisaalta ei tämäkään nyt terveellistä ole. Ostin myös jotain proteiini- yms välipalapatukoita tätä varten, että sitten kun ei mikään maistuisi, niin voi edes sellaisen haukata, että kroppa sitten kuitenkin saa jotain ravintoa.. Olen tosi surkea syömään välipaloja ja nyt kun ei mikään maita, niin vähän vaikeaa.. Edes leipä, suurin herkkuni ei oikein herätä mitään viboja. Ehkä nyt olisi sitten aika harjoitella suhtautumaan ruokaan polttoaineena. Outo ajatus..

En muista, että silloin kuutisen vuotta sitten olisi ollut tälläisiä oireita, mutta toisaalta en muista niistä ajoista muutenkaan hirveen tarkasti mitään. Ja silloin olin lapseton sinkku, joka sai rauhassa potea olojaan, maata vaikka koko päivän jos siltä tuntui. Kuitenkin luotan siihen, että tästä on minulle enemmän hyötyä kuin haittaa ja että oireet helpottavat kun kroppa taas tottuu tähän. Lisäksi pitäisi kai myös vähän rukata tuota lääkkeenottoaikaa, ettei se pahin vaikutuspiikki osuisi juuri aamuun, jotka ovat raskaita muutenkin.

Painokin on pudonnut kilon, pitsasta huolimatta.

Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Nukuin viimeyönä taas tosi huonosti, tarkalleen ottaen en vaan saanut unta. Meillä meni illalla jo netti poikki, joten piti keksiä Oikeaa  Tekemistä. Eihän se ongelma sinänsä ollut, mutta aamulla kolmen tunnin torkahduksen jälkeen olo ei ollut häävi ja jaksaminen vähän niin ja näin..
Jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja mies lupasi töiden jälkeen hoitaa kauppareissun, jos laadin listan. Minähän tein ja funtsin vähän etukäteen syömisiä, kun normaalisti me käydään kaupassa ihan fiilispohjalta ja usein ostetaan ne samat jutut. Nyt tuli vähän vaihtelua muutaman erilaisen kasviksen muodossa, sekä muutkin meikäläisen pahimmat heräteostokset jäi pois ja selvittiin kohtuullisen pienellä loppusummalla. Listalle kuitenkin kirjoitin ”irtokarkkia” ja mieshän teki työtä käskettyä ja ”mä otin vähän kaikkea” ja lopputulos oli 818gramman säkki. Kääk.. Onneksi kurkkasin, että siellä on ehkä 25% mun lemppareita, sit 25% semmosia et ovat ihan suhtkoht ok ja loput semmosia että syön ehkä pakon edessä tai sitten jaan ne miehen kanssa.. Muutenkin olen aika tarkka karkeistani, vaikka ahmija olenkin ja pahat karkit joutuvat roskikseen, ellei ole tosi paha epätoivo.

No joo nyt meni vähän sivuraiteille, samalla kun mies hoiti lapsen kanssa kauppareissun, annoin hälle kelakortin ja pyysin häntä hakemaan nuo mun eilen määrätyt mielialalääkkeet. No problem. Kun hän tuli kotiin, antoi lääkkeet ja jotain siinä kommentoi että eka oli niin hymyilevä apteekkari siinä, sit meni ihan myrtsiksi kun näki mitä lääkettä on hakemassa. Heitin jotain vitsiä et ”se varmaan mietti, et ei hitto toi on jonkun masentuneen kanssa” ja mies siihen että ”niin tai et ton on pakko olla TOSI paska puoliso, kun vaimokin masentuu” tjsp.. Tietysti minä siihen että höps ja selitin, että joskus aiemmin mäkin ihmettelin miten joku voi olla masentunut, vaikka kaikki on hyvin, mutta en enää moniin aikoihin.. No toki miehenikin tietää, kun tästä paljon ollaan puhuttu, että mulla ainakin osittain saattaa olla aivoissa ihan jotain kemiallista häiriötä, kun viimeksikin sain niin nopeasti lääkkeistä avun, että kyse ei ole siitä ettenkö olis onnellinen tai mitään.

Jäin kuitenkin miettimään, että mitenköhän mieheni oikeasti näkee ja kokee tämän asian.. Hän on itsekin pienesti tunnesyöppö ja toisaalta ei ole koskaan puuttunut diippeinäkään hetkinä mun syömisiini tai muuhun, korkeintaan tsemppaamalla ja hellästi persuksille potkimalla silloin kun oon sitä tarvinnut. Sekin on ollut tosi varovaista, kun tietää, että mä olen todella herkkä ottamaan itseeni vääränlaisesta kannustamisesta(kiitos isäni) ja toisaalta parisuhde on parisuhde, jos haluan jotain preppaajaa, niin hankin sen muualta.
Laitoin tohon avainsanaksi ”läheisen tuki”, vaikka lähinnä pohdin sitä, että millaista on elää masentuneen, syömishäiriöisen kanssa. En vaan keksinyt siihen mitään järkevää tagia, ihan vaan ”parisuhde” ehkä? Millaista on olla masentuneen ja/tai syömishäiriöisen puoliso?

Viimeksi masentuneena olin yksin ja olin juuri toipunut, kun tapasin mieheni, mulla oli vielä jotain ongelmia ja kävin psykoterapiassa, mutta kuitenkin. Olin toimintakyvyltäni jo siinä vaiheessa kutakuinkin normaali, sain nukuttua ja ei ollut mitään ahdistuksia tai pakkoajatuksia yms.. Nyt minulla on mies, sekä lapset, joiden takia tietty pakko jaksaa ainakin jonkin verran, mutta en haluaisi myöskään olla mikään riippakivi miehelleni arjessa, fyysisesti tai henkisesti. Enkä nyt suoranaisesti ees uskokaan moiseen, mutta tää on asia, mistä meidän pitäis ehkä puhua. Toisaalta koen, että ehkä mä vähän liikaa yritän välillä, että en ole aina ihan tarpeeks armollinen itselleni(koska en halua, että tilanne näkyisi lasten arjessa), mutta sit taas kyllä mua harmittaa, kun univelka tai ahdistus käy niin suureksi, että lamaannun ja kotityöt jäävät toisen harteille.
Toisaalta tää ehkä eniten johtuu siitä, että lusikkateorian mukaan käytän kaikki lusikat siihen, että hoidan kotiäidin pestini kunnialla, välillä vähän lainaan muiltakin päiviltä ja pidemmän päälle sitten olen miehen töistä tullessa jo aivan finaalissa.

Esim tänään lasten iltatoimet meni ohi, kun univelkaisena lopulta nukahdin sohvalle siinä klo 20, enkä herännyt ees kunnolla siihen, että lapset hyppi mun päällä ja heräsin vasta puolenyön aikoihin…
Mies siis taas kerran joutui ottamaan vetovastuun eka työpäivän muodossa tuoden leivän pöytään, sitten hoitamaan kauppareissun ja vielä lasten iltatoimet.. Tiedän kyllä, että jos me tästä puhutaan, ukkokulta tietenkin sanoo että mun pitää keskittyä nyt saamaan itseni kuntoon ja ei mitään ja olen hyvä äiti ja arvostaa mun kotiäitiyttä ja että olen ja touhuan päivät lasten kans. Uskon, että hän sitä tarkoittaakin. Mutta saako hän tarpeeks arvostusta ja omaa aikaa yms, että jaksaa meidän, mun kanssa?

Olen myös se, joka ei aina muista sanoa tai osoittaa välttämättä tarpeeks usein, miten arvokasta se tuki ja panos arkeen on, että rakastan ja olen kaikesta huolimatta kuitenkin pohjimmiltani onnellinen ja tyytyväinen elämääni.
Tuli mieleen, kun näin MHL:n päivityksen Nopsajalan biisistä Lupaan Olla.

Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan,
Kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen,
Ei tuu tarpeeks sanottuu..

Uusi vuosi, uudet vai vanhat kujeet?

Uusi vuosi, uudet vai vanhat kujeet?

Ei, mä EN tehnyt uudenvuoden lupauksia. Tai no tein semmosen, että kirjoitan meidän perheen positiivisia juttuja paperilapuille purkkiin pitkin vuotta ja sit niitä luetaan vuoden päästä ja muistellaan. Siinä jo tarpeeks tavoitteita..

Tänään oli myös siitä historiallinen päivä, että ekaa kertaa varmaan edellisen ”parannuksen” jälkeen en syönyt koko päivänä yhtään karkkia. Kaksi pikkuleipää söin kyllä aamupalan yhteydessä, kun oli niin iso kupillinen kahvia, mutta entiseen verrattuna parannus on huima. Nyt olen istunut koneella ja pelannut ja vieressä on houkutuksia, mutta ei ole tehnyt mieli nyt koskea. Tarkoitus ei TODELLAKAAN ole järjestää mitään lakkoa, mutta kiinnitin nyt enemmän huomiota taas näihin sudenkuoppiin ja tarkoituksena on yrittää syödä vähän säännöllisemmin ilman että tarvitsisi täyttää niitä tyhjiä hetkiä syömällä. En aio edes pitää mitään dieettiä, ainostaan että syön jotain ruuaksi luokiteltavaa säännöllisesti. Olkoon se sitten jotain hiilarinuudelia, sokerijugurttia tai vaaleaa leipää. Ihan mitä tahansa, paitsi ei karkkia tai suklaata tms! Jotain mikä ees etäisesti luokitellaan välipalaksi tai ruuaksi..
Tajusin tuossa loman aikana, että mun kroppa ei edes tiedä mitä tarkoittaa nälkä(tai jano ja nämäkin tunteet menevät sekaisin). Lisäksi aineenvaihduntani on kaikin puolin totaalisen jumissa, kun paastoan ja ahmin vuorotellen, sekä vedän lähes pelkästään joulusuklaita, pipareita yms herkkuja..

Lisäksi oon hyvällä päällä kun
1. sain mieheltä joululahjaksi kampaajakäynnin
2. ukolla alkaa 2 vkon päästä vikat isälomat ja sillä on myös synttärit ja appiukko vie meidät ja koko miehen puolen perheen syömään, sekä ottavat lapset, jotta saadaan viettää kahdenkeskinen yö vaikka vineton merkeissä!
3. meille on varattu ihana luksusristeily ja siihen on enää kuukausi
4. löysin eilen seppälästä itselleni todella hyvin istuvat ja hyvännäköiset stretchhousut
5.  sekä alessa tosi hyvät talvikengät: Crocs AllCast Luxe Duck Bootsit.

Nuo kengät ovat siis tuollaiset loskarityyliset varrelliset saappaat, missä on muovinen kenkäosa ja varsi nahkaa, mutta TODELLA lämpimät ja pehmeät sisältä(lampaan turkis). Ja aivan tajuttoman kevyet!! En voinut kuvitella että noin kevyitä talvikenkiä voisi olla olemassakaan!! Näitä tuskin tuntee jalassa, ero aikaisemmin sovittamiini talvikenkiin oli aivan valtava..
Nämä omani olivat miesten osastolta, kun naisten osastolta oli just tuo oma kokoni loppu ja näihin mahtuu nyt hyvin villasukkakin vielä tarvittaessa.
Erona naisten ja miesten mallissa oli eriväriset nauhat(musta/valk). Minusta jopa tuo miesten malli mustilla nauhoilla oli paremman näköinen. Sointuu paremmin se musta, kun kengän alaosakin on mustaa ja ruskea yläosa.. Nää vaikutti tosi hyviltä kävellä, kun tänään niitä testailin kauppareissun verran, ainoastaan vähän hiersi nilkkoja kun en jaksanut niitä kunnolla solmia kun ne alkuperäset nyöritykset oli jotenkin tosi hankalat kiristää. Pitäisi googlata ja katsoa joku erilainen nyöritystapa..
Maksoin noista kengistä jotain hieman alle 80euroa. Suomessa on hassu tapa laittaa suurin osa talvitamineista alennusmyynteihin jo heti joulun jälkeen, kun yleensähän ne pakkaset ja lumet tulee tänne vasta alkuvuodesta.. Noh hyvä näin, en olisi tosiaankaan raaskinut maksaa edes hyvistä kengistä 160euroa(ovat näköjään verkkokaupassa yhä normaalihinnoissa)..

Tuli tänään facebookissa juteltua myös erään äitikaverin kanssa, jonka lapset on samassa kerhossa mun esikoisen kanssa. Tutustuttiin jo vuosi sitten avoimessa päiväkodissa ja juteltiin nyt niitä näitä ja kerroin samalla puheripulissani näistä painonhallintaongelmistani ja syömishäiriöstä, ahmimisesta yms. Ollaan siis puhuttu hampaista ja muista terveysongelmista jo ennenkin, joten kynnys oli sinällään matala. Nolotti ja oli paha mieli, itkinkin vähän, mutta sanoin mm että ”jos en nyt revi itseäni päivänvaloon tän asian kanssa, niin muutosta ei tule ikinä”. Onneksi sanoin, sanoi että arvostaa mun hienoa asennetta, sain taas vähän lisää voimaa ja tuli taas sellainen olo, että tämä on oikeasti asia mistä pitäisikin puhua, eikä vaieta ja piilotella. Niin kauan kuin piilottelen, syön salaa ja häpeän asiaa, ehkä en paranekaan. Ja se vaatii myös sitä mukavuusalueelta poistumista, kokonaisen elämäntavan hylkäämistä ja häpeän muuttamista voimaksi.
Toisaalta mietin, että miksi ees häpeän asiaa. Kuitenkin vaikka asia olis miten kipeä salaisuus, niin mun ulkomuodosta jo heti näkee, että ei tässä nyt olla ihan ruokaympyrän mukaan eletty.. Sanoinkin usein, että ylipainoinen voi olla ihan vaan mukavuudenhaluisuuttaan, mutta sairaalloinen lihavuus on lähes poikkeuksetta kirjaimellisesti sairaalloista(”sairaudesta johtuva tila/häiriö”). Meni muuten joulun ansiosta 140kg rikki. Bmi:ni on yhtä paljon, kuin ihannepainoni olisi.. En ole ylpeä, tosin en tunnista itsessäni varsinaista suruakaan asiasta. Faktana vain..

Elämä jatkuu, niinkuin täirumbakin..

Elämä jatkuu, niinkuin täirumbakin..

Eilen alkuillasta kävin läpi tyttären päätä pyykkirumban ohella, löytäen taas vipeltäjän tai kaksi. Ei ole totta, eli ensimmäinen mönjä ei tehonnutkaan!! Kaikki puunaus ja siivous ja tekstiilien pesu ollut turhaa.. Mies lähti vielä juuri ennen apteekin sulkeutumista kiireenvilkkaa ostamaan toista ainetta ja samalla haki otsalampun, jotta syyni olisi helpompi tehdä. Minultakin löytyi taas yksi elävä täi. Kauheaa, eikö näistä pääse eroon?!!
Uusintakäsittely tehty eilen, ainakin nyt huomasi vaikutuksen paremmin ja toivomme siis, että tämä auttoi. Jokapäiväinen munasyyni on jokatapauksessa edessä ja minulla on todella paksut hiukset, joten sääliksi käy miestä, joka noita munia sieltä saa sentin jakaus kerrallaan etsiä ja kynsin nyppiä, ovat siis TOSI tiukassa.. Hän kun ei varsinaisesti ole mikään tukkataikuri ja on tosi kovakourainen ja kömpelö otteissaan..
Jouduimme eilen sitten taas vaihtamaan petivaatteet ja pyyhkeet yms, kun eläviä löytyi, eli pyykkivuori ei vähentynytkään, vaan kasvoi lisää. Aika toivoton olo. Esikoisen unilelut ovatkin nyt pakastimessa hiuspompuloiden yms kera(onneksi kelpuutti päiväunille muita pehmoleluja), tänään en löytänyt esikoiselta yhtään munaa tai mitään eloa, joten peukut ja varpaat nyt pystyyn!

Noh, tämähän ei varsinaisesti taas liity tähän blogin teemaan muuten, kuin että tämän myötä voin henkisesti todella pahoin. Nukun TODELLA huonosti, osittain myös siksi, että ei ollut enää varapeiton varapeittoa ja pelkällä pussilakanalla palelin ja osittain siksi, että pääsemme aina vasta yömyöhään nukkumaan kun pesukoneet on saatu sammuksiin ja päät puunattu ja syynätty. Tunnen psykosomaattista kihinää joka puolella ja olen ihan nääntynyt tähän kaikkeen puunaamiseen ja pyykinpesuun ja päiden tonkimiseen. Eilen loppui kahvikin(yhyy!) ja kaappia kaivellessani löysin purkillisen vaahtokarkkitahnaa, 213g. Söin sen tässä muutamassa tunnissa ja nyt on paha olo, mutta jotenkin turta ja sellainen olo, että ajatukset on nyt kiristävässä vatsassa ja sokerintahmessa ällössä olossa. Tiedän että tuo ei tosiaankaan auta asiaa, mutta en osaa tehdä muutakaan, minulla on kaiken entisen taakan lisäksi todella saastunut, likainen, ällöttävä olo. Kaikesta faktasta huolimatta. Miehen leikkimieliset naljailut ja vitsailut eivät auta asiaa, vaikka tiedän että ei hän sitä tarkoita, vaan yrittää vaan olla positiivinen ja välillä on vähän naurattanutkin, mutta ei se poista sitä fiilistä tuolta syvältä sisältä.
Jotain positiivista, niin loman jälkeen aamupaino ei ollut kovinkaan paljon pahempi, kuin ennen lomaa. Tai siis päinvastoin.

Yritin tänään etsiä ahmimiskirjaani, mutta en tiedä missä se on. En edes muista missä luin sitä viimeksi ennen lomaa, ehkä se on yläkerrassa. Päädyin sitten lukemaan Mielensäpahoittajaa keinutuoliin, kun sohvalle en halua mennä, kun en tiedä mitä siellä elää(mies on imuroinut sen päivittäin ja sohvatyynyt ovat saunassa karanteenissa).
Kaikki on loman jäljiltä vielä ihan sekaisin ja ja tämä täirumba sai aikaan sen, että yksikään tavara ei ole paikallaan, kun jouduttiin tyhjentämään täinhäätötarkoituksiin saunakin(josta yleensä on sulake pois), joka normaalisti toimii varastona. Saunaa ei ole lämmitetty moneen vuoteen kuin kerran tai kaksi ja tuo lämpötilan korkeus teki sen, että alkoi pihkat tippua katosta. Eli saunan lattia ja lauteetkin ovat kaameassa kunnossa ja joillekin pehmoleluille ja ainakin miehen tyynyllekin oli tippunut pihkaa! Sotkua siis riittää kaikin tavoin…
Koko yläkerta on täynnä ikeakasseja täynnä puhtaita pyykkejä ja sitten tuota saunasta pois nostettua tavaraa ja saunassa majailee lasten leluja, alakerran matot ja sohvatyynyt karenssissa, kun täit kuolevat jos eivät saa ihmiskontaktia pariin päivään. Asiaahan ei parantanut se, että just sunnuntaina, päivää ennen tuota täibongausta siivottiin alakerta tosi hyvin ja vaihdettiin syyssisustus, eli normaalien petivaatteiden ja pyyhkeiden vaihdon lisäksi oli pyykissä jo ennen tätä täipyykkiä jo lähes kaikki mahdolliset tekstiilit verhoja ja vilttejä myöten.
Alakerran työhuone ja komero taasen on täynnä erinäisiä nyssäköitä ja pussukoita kesälomareissujen jäljiltä. Osassa hiekkaisia uimaleluja, jotka eivät oikein löydä paikkaansa, varavaatteita(joita en uskalla laittaa kaappiin kun mietin onko niissä täitä, ovatko lapset koskeneet niihin), reissukasseja jotka on jääneet kiireessä purkamatta, kirppikselle meneviä juttuja, synttärikemujen lahjapusseja turhakeleluineen ja kaikenlaista mahdollista sekalaista. Lisäksi tuntuu että kelit ovat kääntyneet kunnolla syksyyn ja kesähatut pitäisi inventoida joka tapauksessa pois ja tuoda tilalle kevyet kaulahuivit ja takit, syyspipot ja -lakit, kumpparit yms.
Kai se tästä, ainakin osaan taas arvostaa normaalia arkea tämän härdellin jälkeen! :O

Karmivan ällöt lomaltapaluuterveiset

Karmivan ällöt lomaltapaluuterveiset

Noniin, eka arkipäviä loman jälkeen pikkuhiljaa takanapäin. Eikä missään mukavissa merkeissä, sillä löysin tyttären päästä täin. Hän siis aloitti kerhon muutama viikko sitten, en tiedä liittyykö tämä siihen, vai onko nämä tulleet joltain lomareissulta(laivan pallomeri tms). Lopulta löysin niitä aika paljon lisää häneltä ja omasta päästäni lisää, joten jokainen voi vain kuvitella mitä tää päivä on tehty. Ja millainen olotila ja fiilis ollut, kun odotin miestä töistä, että tulee apteekin kautta ja tuo jotain myrkkyä!!

Muutenkin koko loma on menty lasten ehdoilla ja herkkuja on tullut syötyä enemmän kuin edes pahimpina aikoina arkena.. On ollut juhlia ja laivareissuja enemmän kuin laki sallii.. Mutta tällähetkellä tää täihommeli on niin hermon päällä, etten jaksa ees ajatella mitään muuta, saati mitään ”ryhdistäytymistä”. Lisäksi ahdistaa niin pirusti ja tunnen mukamas ympäri kroppaa kaikenlaisia tuntemuksia, niin olen tuota ahdistustakin koittanut lievittää syömällä. Jotain kertoo myös se, että olin vain iloinen, että kotona sattui olemaan herkkuja, joilla olen koittanut itseäni turruttaa. Se on jopa auttanut, kun olen saanut ajatukset muualle. Netissä muutama järjen ääni antoi vertaistukea, loput oli sitä ”yök yök ällöö”-osastoa, joiden ansioista peruin tänpäiväisen puistoreissun, kun ei tehnyt mieli lähteä mihinkään ihmisten ilmoille! Mies nyt lähti sinne kuitenkin lasten kanssa purkamaan pahimmat energiat, toinen vielä rallattali iloisena lähtiessä ”meillä on täitä, ötököitä päässä” yms.. Huoah.. Tiedän siis että nämä eivät johdu hygieniasta tai sen puutteesta, vaan huonosta tuurista. Näähän on aika yleisiä nykyään, varsinkin tähän aikaan vuodesta.. Mutta jokatapauksessa inhottavaa!!!!

Olen nyt juonut limuakin, jota jäi esikoisen synttäreiltä viikko sitten, hirveä hiki ja jano, kun olen tuolla 80-asteisessa saunassa käynyt noita tyynyjä yms kääntelemässä säännöllisin väliajoin ja tarkistamassa että kaikki on ok ja pessyt pyykkiä konekaupalla ja kuivuri laulaa, niin että saunan kanssa yhdessä kohta tekevät varmaan tästä kämpästä jonkun +60asteisen.. Puuh, kunhan tää on ohi, niin sanon vaan että voihan helvetti! 😛

Totaalinen repsahdus

Totaalinen repsahdus

Viikonloppu takana. Tosin olishan se pitänyt ennakoida, miten iso vaaranpaikka on siinä että jään yksin kotiin ilman henkistä valmistautumista. Varsinkin, kun kaupasta ei tajuttu ostaa mitään kunnollista syötävää ja mulla hädintuskin oli kotona aamupalatarvikkeita. Perjantaina tilasin illalla XL-kokoisen perhepitsan(tämä minun ikuinen nemesikseni) ja lauantaina hain mäkkiruokaa. Sunnuntaina vedin vielä loppuja pitsoja naamaan, ennenkuin mies tuli. Piilotin sen jäätävän suuren pitsalaatikon komeroon, ettei ulkopuoliset näe niitä. jos sattuvat tulemaan ovelle asti..

Toisaalta ärsyttää, että noin pienestä annan heti periksi, toisaalta yritän ajatella positiviisesti, että en mättänyt itseäni ähkyyn, vaan söin tuosta pitsasta kuitenkin koko viikonlopun. Söin siis 3 palaa heti ja yhden yöllä ennen nukkumaanmenoa, loput puolet vasta sunnuntaina. Silti harmittaa tuo ajatustapa, että mukamas on turvallisempi ja parempi olo jossain sisällä, kun tiedän että pizzaa on niin paljon, että sitä riittää koko viikonlopuksi (vaikka teoriassa olisin voinut tilata vaikka molempina päivinä yhden pienen) ja alunperinhän kylläkin ajattelin syöväni siitä oikeasti niin että maha ratkeaa. Toisaalta tulin kyllä tosi täyteen jo tuosta 3 palastakin…
Mäkkäristäkin tilasin ihan ”vain” tavallisen aterian+frappen(joka oli muuten taivaallisen hyvää), kun vielä vuosi tai viisi sitten olisin tilannut kaksi ateriaa ja/tai kasan juustopurilaisia. Karkkia en syönyt hirveästi, vaikka tuntuu tuon laivareissun jäljiltä pursuavan joka paikka makeisia.
Kuitenkin tuli lauantaina oltua liikenteessäkin, eli kävelyä tuli varmasti useampia kilsoja taas ja ainakin tämänaamuisen vaakalukeman mukaan ei mitään p ysyvää vahinkoa tullut tehtyä, mutta tämän ajatuksen kitkeminen olisi tärkeämpää ja joku sisälläni huutaa ”hälläväliä”.. Pakko sanoa että toisaalta odotan jo tavallista arkea, tämä lomailu on kyllä tämän prosessin kanssa aika hankalaa jatkuvine houkutuksineen…

Arki vielä sujuu, kun menee pienin askelin, mutta selkeästi tuo oli aivan liian iso hyppy tässä vaiheessa prosessia ja olin AIVAN LIIAN HUONOSTI VALMISTAUTUNUT! Jos mulla olis ollu edes jotain hyvää kohtalaisen tavallista kotiruokaa, en välttämättä olis repsahtanut noin pahasti, nyt kun mies kävi pikaiseen kaupassa ennen kuin lähti, ainoa mitä keksin hänen tuovan minulle viikonlopuksi oli 1,5l vaniljakokis. Enkä juonut siitä edes puolia, en nykyään edes pidä hirveesti limsasta.
Tosin olishan meillä ollut jotain nuudelia, ehkä pakkasessa jotain ”parempaakin”, mutta yksinäisyys ja tylsyys sai sitten käyttäytymään vanhalla tyhmällä tavalla. Jos nyt sitten nöyrästi myöntäis ja ymmärtäis, että mikä meni vikaan ja ensi kerralla valmistaudun tähän paremmin. Tosin onneksi tällaiset tilanteet on meillä tosi tosi tosi harvinaisia ja näitä on ehkä kerran vuodessa tai kahdessa vuodessa.