Häntä koipien välissä..

Häntä koipien välissä..

Vaikka ei sinänsä olis syytä.
Olen taas tehokkaasti vältellyt tänne kirjoittamista. Ei ole kiva aloittaa kertomalla, että olen lihonut edelisestä postauksesta viisi kiloa ja olen ahminut enemmän kuin varmaan kertaakaan tuon sepramin aloittamisen jälkeen.
Vastoinkäymisiä on riittänyt. Poika on ollut aivan mahdottoman haastava. Sitten tuli aivan järjettömän kokoinen visalasku, sekä muita yllättäviä menoja; lapsi kolhi naapurin autoa, ylinopeussakko yms yms yms.
Onneksi kuitenkin nyt kuitenkin pilkistää jo valoa tunnelin päässä.

Mulla oli alkuviikosta aika psykiatrille. Tälläkin kertaa oli venäläistaustainen nimi ja kahden edellisen kokemuksen jälkeen mua jännitti ja pelotti tosi paljon, mitä olisi odotettavissa. Tää tapaus kuitenkin puhui tosi hyvää suomea ja oli tosi ulospäinsuuntautunut, rempseä, kuunteli ja otti kantaa hyvin. Tuli sellainen hyvä fiilis, että hei tämä ihminen on oikeasti kiinnostunut minusta ja mun asiastani ja haluaa minulle hyvää. Se oli todellakin balsamia haavoille.
Lääkitystä vaihdettiin bed:iin paremmin sopivaan(sepramista seromexiin) ja hän suositteli mulle psykoterapiaa tähän syömishäiriöön. Olen sama mieltä, että hyötyisin siitä varmasti paljon. Sainkin sitten tuolta omalta sairaanhoitajalta vinkin terapeutista, johon voisin ottaa yhteyttä ja selvittää että olisko hänellä aikaa ja ammattitaitoa alkaa mun keissiä hoitamaan.
Lisäksi sain lääkäriltä myös lihasrelaksanttia, eikä mulla ole moniin moniin aikoihin ollu paikat näin auki. Ihana tunne.
Lääkäri myös haluaa nähdä mut parin kk jälkeen, että miten lääke on auttanut ja mikä tilanne muuten, samalla sitten tarkistetaan tuo psykoterapialähete-asia. Tuntuu todella helpottavalta, kun ei ole jäänyt jatkohoito tyhjän päälle.

En edes viitsi miettiä edellisen kirjoituksen jälkeen tapahtuneita asioita sen kummemmin, kun vihdoin olen päässyt sinuiksi kaiken negatiivisen kanssa. Kuitenkin sen verran pakko hehkuttaa, että positiivistakin on ollut. Nimittäin varattiin ystävättären kanssa alkuvuoteen kahdenkeskinen rentoutumis-löhöloma. Mulla on tosi ristiriitaiset ajatukset tuosta (”en ole ansainnut tätä, mahdunko lentokoneeseen, häpeääköhän ystävä minua, näytän kamalalta” yms), mutta pääasiassa odotan innolla sitä. Pokkarin tai ristikkolehden kanssa rantatuolissa notkumista, drinksu kädessä ja musa korvissa. Vailla huolen häivää arjen haasteista. Ihan sama olenko ansainnut sitä tai en tai miltä näytän. Mulla kuitenkin odottaa kotona maailman ihanin mies ja maailman ihanimmat lapset, mun ei tarvitse hakea kenenkään muun hyväksyntää!

Ai niin, lisäksi tulin tänään taas aavistuksen ulos kaapista. Kerroin äidilleni, että sairastan bed:iä, selitin vähän yksityiskohtia, kun hän siitä kyseli ja muisteltiin yhdessä että tosiaan tämä on minua tainnut piinata jo lapsena. En uskaltanut sen enempää asiasta puhua, ettei sitten tule mitään syyllisyydentunteita hänelle, kun tiedän että tässä on takana puolin ja toisin kipupisteitä.. Joka tapauksessa hän sanoi, että jos olen valmis ottamaan härkää sarvista, niin rahoitus kyllä psykoterapiaan järjestyy, muutenkin tsemppasi ja kaikin puolin olin helpottunut että kerroin.

Mainokset
Oivalluksia

Oivalluksia

Eilen oli taas psyk. sh-kaynti, joten olisi aika kirjoittaa pientä tilannerapsaa.
Kiirettä on arjessa pitänyt, ihan hyvä niin ja en ehtinyt ”kotiläksyihin” ajatuksella perehtymään, mutta ei se haitannut.
Oli siis muutamia testejä, joista masennusseulasta tuli edelleen ilmeisesti vaikeaan masennukseen viittaavat pojot..
Mutta siis se tärkeämpi juttu oli, että piti kirjoittaa omia negatiivisia ajatuksia ylös ja käytiin niitä sitten läpi siellä vastaanotolla eilen. En lähtenyt niitä järjestyksessä ees luettelemaan, vaan sitä mukaa kun puhuttiin läpi mitä nyt kuuluu, niin otin muutamia otantoja sieltä täältä. Sitten tajusin että näillä lähes kaikilla asioilla on yksi yhteinen tekijä ja se on se että ”mitä muut minusta ajattelevat”.
Olen tosi pohdiskeleva ihminen ja nyt olen alkanut toistaa lapsuudenkodista tuttua ajatusmallia, että sillä olisi jotain merkitystä mitä joku (mahdollisesti tuntematon tai vaikka tuttukin) ihminen minusta ajattelee, millaisen kuvan annan ja että pitäisi tehdä asioita sen takia, että muut ihmiset olisivat tyytyväisiä tai vaikuttuneita, tai että eivät ajattelisi minusta mitään negatiivista. Varsinkin kun tuo on täysin omavaltainen, subjektiivinen tulkinta toisen mielipiteestä. Täysin oma kuvitelma siitä, mitä joku mahdollisesti saattaisi ajatella. Ajatukset, ne eivät näy, eivätkä kuulu, että onko niillä loppujen lopuksi oikeasti noin paljon väliä? Lisäksi kun homma on mennyt täysin överiksi..

Jännä että nämä ajatukset ovat tulleet nyt vasta. Olen aina ollut aikuisiällä lihava ja silti hieman ehkä enemmän evvk-luonteinen, olen tehnyt melko lailla niin kuin on itseä huvittanut, muiden mielipiteistä viis. Nyt kuitenkin olen joutunut lasten jälkeen, uudella paikkakunnalla aloittamaan alusta ihmissuhteiden luomisen ja toisaalta myös vanhat tuttavuudet ovat melko heitteillä. Erittäin otollinen maaperä tämän syömishäiriön ja muiden ongelmien eskaloitumisen myötä sille, että halu tulla hyväksytyksi on ylikorostunut.

Asia on jotenkin raskas ja monimutkainen, joten en jaksa sitä nyt puida tämän enempää, vaan siirryn toiseen asiaan. Tähän artikkeliin, jonka fb:stä bongasin ja rohkeasti jaoin itsekin seinälleni!
Onko sinulla syöminen ”rikki”? Lue tämä!

Syömishäiriöstä voi tulla elämäntapa, tapa olla olemassa. Oma identiteetti saattaa rakentua niin pitkälle syömishäiriön varaan, että kokemusta omasta itsestä ilman sitä ei ole lainkaan.

Toipumisvaiheessa tulevatkin usein esille kysymykset siitä, mitä oikeastaan on ilman syömishäiriötä, mitä jää jäljelle kun se viedään, kuka ja millainen olen, jos en sairasta?

Niinpä. Koko artikkeli oli niin hyvä, että teki mieli lainata siitä tänne noin 95% kommentoiden, mutta olisi mennyt jo vähän liian pitkälle. Totean vaan että asiaa, asiaa ja vielä kerran asiaa ja tuo yllä oleva lainaus kiteyttää ehkä eniten sen, että miksi niistä tavoista on niin vaikeaa päästää eroon nyt, kun ei syöminen itsessään enää lääkitysten myötä oikeastaan aiheuta mitään tunteita. Normaali elämä.. Kuulostaa pelottavalta..

Ai niin, ensi kerraksi sain tehtäväkseni kirjoittaa ylös juttuja joista saa voimaa ja jotka taas vetävät mieltä alaspäin. Jos nyt tähänkin pari asiaa..
– Mieltä vie ainakin alas se, että minulla ei ole kivoja vaatteita, paidat ovat usein liian lyhyitä ja näyttävät vatsaroikkoni, joten en halua pitää niitä. Ja jos paita peittää mahan, tuolla tuulessa se liiskaantuu mahaa vasten ja näyttää karun todellisuuden jokaiselle ohikulkijalle 😦 Se on ehkä pahin itsetunnon murskaaja tällä hetkellä. Lisäksi tuntuu, että kaikki vaatteeni näyttävät halvoilta ja nuhjuisilta, itse taas nuhjuiselta ja punakalta porsaalta näin helteellä. Lisäksi rahaa ei ole liikaa, jotta raaskisin tuhlata itseeni, kaupasta ja harvemmin suomalaisista verkkokaupoista en löydä mieluisia ja tilatessa tulee tehtyä aina hutiostoksia, joita ei voi palauttaa ja olen laiska myymään(tähän pitäisi seuraavaksi panostaa)..
+ Mieltä parantaneet eilen& tänään mukava tekeminen yhdessä koko perheen kanssa, miehen loman odottelu(reilu 3vk vielä), kauniit kukat ja syreenin tuoksu ulkona ja (ikkuna)shoppailu wishillä. Ja se että esikoinen sai ekan virallisen kaverisynttärikutsunsa ja se ilo mikä sitä kautta itsellekin tuli, voih, ihanaa ❤

Tyhjyys..?

Tyhjyys..?

Ohoh. Painoni on pahimmasta lukemasta ennen lääkärikäyntiä pudonnut nyt vähän vajaa 5kg. En ole edes laihduttanut, olen syönyt ihan samalla linjalla kuin ennenkin, mutta määrät ovat pudonneet hurjasti. Edellispäivänä oltiin koko päivä ulkona ja haettiin lopuksi mäkkäristä ruokaa. Otin tavis hamppariaterian entisten megasettien sijaan. Eilen tilattiin pitsaa, söin puolet ja tänään lounaaksi äsken puolet. Silti tuli paha olo.
Ostin myös 400g, siis todellakin 400GRAMMAA irtokarkkeja, minä!! Olen niistä tässä useamman päivän saatossa syöny ehkä kourallisen per päivä tässä koneella pelaillessani, en ehkä sitäkään.

Herkut eivät enää maistu entiseen malliin, mutta ongelma on yhä todella vahva. En osaa olla varaamatta herkkuja kotiin pakonomaisesti ja HALUAISIN syödä niitä, haluan roskaruokaa, koska luulen että se täyttäisi jonkinlaisen tyhjyyden, mitä tunnen kun en enää saa ruualla itseäni turrutettua.

Myönsin jo eilen miehelle kyynelsilmin pyykkiä yhdessä lajitellessa, että salaa toivon, että olisin entisessä elämässäni, sinkkuna ilman lapsia, koska tämä tuntuu niin vaikealta ja haluaisin vaan käpertyä sohvalle ja syödä itseni rauhassa hengiltä.
Luulin, että lääkkeen avulla pääsisin helpommalla, mutta loppujen lopuksi en ole varma tekeekö tämä asiaa yhtään sen helpommaksi, se vain muuttaa ongelmaa. Nyt pitäisi keksiä miten täytän tuon tyhjiön, tai miten opin sitä sietämään.

Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Nukuin viimeyönä taas tosi huonosti, tarkalleen ottaen en vaan saanut unta. Meillä meni illalla jo netti poikki, joten piti keksiä Oikeaa  Tekemistä. Eihän se ongelma sinänsä ollut, mutta aamulla kolmen tunnin torkahduksen jälkeen olo ei ollut häävi ja jaksaminen vähän niin ja näin..
Jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja mies lupasi töiden jälkeen hoitaa kauppareissun, jos laadin listan. Minähän tein ja funtsin vähän etukäteen syömisiä, kun normaalisti me käydään kaupassa ihan fiilispohjalta ja usein ostetaan ne samat jutut. Nyt tuli vähän vaihtelua muutaman erilaisen kasviksen muodossa, sekä muutkin meikäläisen pahimmat heräteostokset jäi pois ja selvittiin kohtuullisen pienellä loppusummalla. Listalle kuitenkin kirjoitin ”irtokarkkia” ja mieshän teki työtä käskettyä ja ”mä otin vähän kaikkea” ja lopputulos oli 818gramman säkki. Kääk.. Onneksi kurkkasin, että siellä on ehkä 25% mun lemppareita, sit 25% semmosia et ovat ihan suhtkoht ok ja loput semmosia että syön ehkä pakon edessä tai sitten jaan ne miehen kanssa.. Muutenkin olen aika tarkka karkeistani, vaikka ahmija olenkin ja pahat karkit joutuvat roskikseen, ellei ole tosi paha epätoivo.

No joo nyt meni vähän sivuraiteille, samalla kun mies hoiti lapsen kanssa kauppareissun, annoin hälle kelakortin ja pyysin häntä hakemaan nuo mun eilen määrätyt mielialalääkkeet. No problem. Kun hän tuli kotiin, antoi lääkkeet ja jotain siinä kommentoi että eka oli niin hymyilevä apteekkari siinä, sit meni ihan myrtsiksi kun näki mitä lääkettä on hakemassa. Heitin jotain vitsiä et ”se varmaan mietti, et ei hitto toi on jonkun masentuneen kanssa” ja mies siihen että ”niin tai et ton on pakko olla TOSI paska puoliso, kun vaimokin masentuu” tjsp.. Tietysti minä siihen että höps ja selitin, että joskus aiemmin mäkin ihmettelin miten joku voi olla masentunut, vaikka kaikki on hyvin, mutta en enää moniin aikoihin.. No toki miehenikin tietää, kun tästä paljon ollaan puhuttu, että mulla ainakin osittain saattaa olla aivoissa ihan jotain kemiallista häiriötä, kun viimeksikin sain niin nopeasti lääkkeistä avun, että kyse ei ole siitä ettenkö olis onnellinen tai mitään.

Jäin kuitenkin miettimään, että mitenköhän mieheni oikeasti näkee ja kokee tämän asian.. Hän on itsekin pienesti tunnesyöppö ja toisaalta ei ole koskaan puuttunut diippeinäkään hetkinä mun syömisiini tai muuhun, korkeintaan tsemppaamalla ja hellästi persuksille potkimalla silloin kun oon sitä tarvinnut. Sekin on ollut tosi varovaista, kun tietää, että mä olen todella herkkä ottamaan itseeni vääränlaisesta kannustamisesta(kiitos isäni) ja toisaalta parisuhde on parisuhde, jos haluan jotain preppaajaa, niin hankin sen muualta.
Laitoin tohon avainsanaksi ”läheisen tuki”, vaikka lähinnä pohdin sitä, että millaista on elää masentuneen, syömishäiriöisen kanssa. En vaan keksinyt siihen mitään järkevää tagia, ihan vaan ”parisuhde” ehkä? Millaista on olla masentuneen ja/tai syömishäiriöisen puoliso?

Viimeksi masentuneena olin yksin ja olin juuri toipunut, kun tapasin mieheni, mulla oli vielä jotain ongelmia ja kävin psykoterapiassa, mutta kuitenkin. Olin toimintakyvyltäni jo siinä vaiheessa kutakuinkin normaali, sain nukuttua ja ei ollut mitään ahdistuksia tai pakkoajatuksia yms.. Nyt minulla on mies, sekä lapset, joiden takia tietty pakko jaksaa ainakin jonkin verran, mutta en haluaisi myöskään olla mikään riippakivi miehelleni arjessa, fyysisesti tai henkisesti. Enkä nyt suoranaisesti ees uskokaan moiseen, mutta tää on asia, mistä meidän pitäis ehkä puhua. Toisaalta koen, että ehkä mä vähän liikaa yritän välillä, että en ole aina ihan tarpeeks armollinen itselleni(koska en halua, että tilanne näkyisi lasten arjessa), mutta sit taas kyllä mua harmittaa, kun univelka tai ahdistus käy niin suureksi, että lamaannun ja kotityöt jäävät toisen harteille.
Toisaalta tää ehkä eniten johtuu siitä, että lusikkateorian mukaan käytän kaikki lusikat siihen, että hoidan kotiäidin pestini kunnialla, välillä vähän lainaan muiltakin päiviltä ja pidemmän päälle sitten olen miehen töistä tullessa jo aivan finaalissa.

Esim tänään lasten iltatoimet meni ohi, kun univelkaisena lopulta nukahdin sohvalle siinä klo 20, enkä herännyt ees kunnolla siihen, että lapset hyppi mun päällä ja heräsin vasta puolenyön aikoihin…
Mies siis taas kerran joutui ottamaan vetovastuun eka työpäivän muodossa tuoden leivän pöytään, sitten hoitamaan kauppareissun ja vielä lasten iltatoimet.. Tiedän kyllä, että jos me tästä puhutaan, ukkokulta tietenkin sanoo että mun pitää keskittyä nyt saamaan itseni kuntoon ja ei mitään ja olen hyvä äiti ja arvostaa mun kotiäitiyttä ja että olen ja touhuan päivät lasten kans. Uskon, että hän sitä tarkoittaakin. Mutta saako hän tarpeeks arvostusta ja omaa aikaa yms, että jaksaa meidän, mun kanssa?

Olen myös se, joka ei aina muista sanoa tai osoittaa välttämättä tarpeeks usein, miten arvokasta se tuki ja panos arkeen on, että rakastan ja olen kaikesta huolimatta kuitenkin pohjimmiltani onnellinen ja tyytyväinen elämääni.
Tuli mieleen, kun näin MHL:n päivityksen Nopsajalan biisistä Lupaan Olla.

Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan,
Kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen,
Ei tuu tarpeeks sanottuu..

Elämä jatkuu, niinkuin täirumbakin..

Elämä jatkuu, niinkuin täirumbakin..

Eilen alkuillasta kävin läpi tyttären päätä pyykkirumban ohella, löytäen taas vipeltäjän tai kaksi. Ei ole totta, eli ensimmäinen mönjä ei tehonnutkaan!! Kaikki puunaus ja siivous ja tekstiilien pesu ollut turhaa.. Mies lähti vielä juuri ennen apteekin sulkeutumista kiireenvilkkaa ostamaan toista ainetta ja samalla haki otsalampun, jotta syyni olisi helpompi tehdä. Minultakin löytyi taas yksi elävä täi. Kauheaa, eikö näistä pääse eroon?!!
Uusintakäsittely tehty eilen, ainakin nyt huomasi vaikutuksen paremmin ja toivomme siis, että tämä auttoi. Jokapäiväinen munasyyni on jokatapauksessa edessä ja minulla on todella paksut hiukset, joten sääliksi käy miestä, joka noita munia sieltä saa sentin jakaus kerrallaan etsiä ja kynsin nyppiä, ovat siis TOSI tiukassa.. Hän kun ei varsinaisesti ole mikään tukkataikuri ja on tosi kovakourainen ja kömpelö otteissaan..
Jouduimme eilen sitten taas vaihtamaan petivaatteet ja pyyhkeet yms, kun eläviä löytyi, eli pyykkivuori ei vähentynytkään, vaan kasvoi lisää. Aika toivoton olo. Esikoisen unilelut ovatkin nyt pakastimessa hiuspompuloiden yms kera(onneksi kelpuutti päiväunille muita pehmoleluja), tänään en löytänyt esikoiselta yhtään munaa tai mitään eloa, joten peukut ja varpaat nyt pystyyn!

Noh, tämähän ei varsinaisesti taas liity tähän blogin teemaan muuten, kuin että tämän myötä voin henkisesti todella pahoin. Nukun TODELLA huonosti, osittain myös siksi, että ei ollut enää varapeiton varapeittoa ja pelkällä pussilakanalla palelin ja osittain siksi, että pääsemme aina vasta yömyöhään nukkumaan kun pesukoneet on saatu sammuksiin ja päät puunattu ja syynätty. Tunnen psykosomaattista kihinää joka puolella ja olen ihan nääntynyt tähän kaikkeen puunaamiseen ja pyykinpesuun ja päiden tonkimiseen. Eilen loppui kahvikin(yhyy!) ja kaappia kaivellessani löysin purkillisen vaahtokarkkitahnaa, 213g. Söin sen tässä muutamassa tunnissa ja nyt on paha olo, mutta jotenkin turta ja sellainen olo, että ajatukset on nyt kiristävässä vatsassa ja sokerintahmessa ällössä olossa. Tiedän että tuo ei tosiaankaan auta asiaa, mutta en osaa tehdä muutakaan, minulla on kaiken entisen taakan lisäksi todella saastunut, likainen, ällöttävä olo. Kaikesta faktasta huolimatta. Miehen leikkimieliset naljailut ja vitsailut eivät auta asiaa, vaikka tiedän että ei hän sitä tarkoita, vaan yrittää vaan olla positiivinen ja välillä on vähän naurattanutkin, mutta ei se poista sitä fiilistä tuolta syvältä sisältä.
Jotain positiivista, niin loman jälkeen aamupaino ei ollut kovinkaan paljon pahempi, kuin ennen lomaa. Tai siis päinvastoin.

Yritin tänään etsiä ahmimiskirjaani, mutta en tiedä missä se on. En edes muista missä luin sitä viimeksi ennen lomaa, ehkä se on yläkerrassa. Päädyin sitten lukemaan Mielensäpahoittajaa keinutuoliin, kun sohvalle en halua mennä, kun en tiedä mitä siellä elää(mies on imuroinut sen päivittäin ja sohvatyynyt ovat saunassa karanteenissa).
Kaikki on loman jäljiltä vielä ihan sekaisin ja ja tämä täirumba sai aikaan sen, että yksikään tavara ei ole paikallaan, kun jouduttiin tyhjentämään täinhäätötarkoituksiin saunakin(josta yleensä on sulake pois), joka normaalisti toimii varastona. Saunaa ei ole lämmitetty moneen vuoteen kuin kerran tai kaksi ja tuo lämpötilan korkeus teki sen, että alkoi pihkat tippua katosta. Eli saunan lattia ja lauteetkin ovat kaameassa kunnossa ja joillekin pehmoleluille ja ainakin miehen tyynyllekin oli tippunut pihkaa! Sotkua siis riittää kaikin tavoin…
Koko yläkerta on täynnä ikeakasseja täynnä puhtaita pyykkejä ja sitten tuota saunasta pois nostettua tavaraa ja saunassa majailee lasten leluja, alakerran matot ja sohvatyynyt karenssissa, kun täit kuolevat jos eivät saa ihmiskontaktia pariin päivään. Asiaahan ei parantanut se, että just sunnuntaina, päivää ennen tuota täibongausta siivottiin alakerta tosi hyvin ja vaihdettiin syyssisustus, eli normaalien petivaatteiden ja pyyhkeiden vaihdon lisäksi oli pyykissä jo ennen tätä täipyykkiä jo lähes kaikki mahdolliset tekstiilit verhoja ja vilttejä myöten.
Alakerran työhuone ja komero taasen on täynnä erinäisiä nyssäköitä ja pussukoita kesälomareissujen jäljiltä. Osassa hiekkaisia uimaleluja, jotka eivät oikein löydä paikkaansa, varavaatteita(joita en uskalla laittaa kaappiin kun mietin onko niissä täitä, ovatko lapset koskeneet niihin), reissukasseja jotka on jääneet kiireessä purkamatta, kirppikselle meneviä juttuja, synttärikemujen lahjapusseja turhakeleluineen ja kaikenlaista mahdollista sekalaista. Lisäksi tuntuu että kelit ovat kääntyneet kunnolla syksyyn ja kesähatut pitäisi inventoida joka tapauksessa pois ja tuoda tilalle kevyet kaulahuivit ja takit, syyspipot ja -lakit, kumpparit yms.
Kai se tästä, ainakin osaan taas arvostaa normaalia arkea tämän härdellin jälkeen! :O

BED ja pohdintaa, pitäisikö mennä lääkärille..

BED ja pohdintaa, pitäisikö mennä lääkärille..

Arki menee nopeasti, näköjään ilman herkkujakin.
Tietokonepöydällä on pussinjämä hopeatoffeita, jotka ostin viime laivareissulla. Mies on niitä lähinnä syönyt ja olin vihainen, että joutuu ostamaan minulle uusia. Sen alla on 330g suklaamakeisrasia, jonka söin lähestulkoon yhtä soittoa viime viikolla yhtenä päivänä lasten päiväuniaikaan ja vielä kipollinen itsetekemää jätskiä päälle. Piti syödä nopeesti, ettei lapset ehdi herätä ja mättäminen jää kesken..Tuli paha olo, eikä ruoka maistunut ja jätin päivällisen väliin ja lopulta illalla vetäydyin tänne ”hoitamaan asioita” eli syömään loputkin namut mitä oli jemmaan kaappeihin jäänyt.
Rasia on edelleen tuossa, en ole ehtinyt siivoamaan täällä huoneessa lainkaan, koska ainoa lapsivapaa aika menee tähän blogin kirjoittamiseen(eikä aina edes riitä, kun esikoinen nukkuu nykyään vain pienet torkut). Eipä kyllä ole tarvettakaan. Tuo rasia on viimeisin muistutus siitä, että minulla on BED, syömishäiriö, ahmimishäiriö(tai ahmintahäiriö taitaa olla se virallinen termi).

Olen tässä jo pitkään miettinyt, että pitäisikö minun mennä lääkärille hankkimaan ihan virallinen diagnoosi. En koe että voisin saada sieltä mitään apua, en saanut apua silloin keskivaikeaan/vaikeaan masennukseenkaan. Mutta haluaisin virallisesti papereihin tuon tiedon, että minulla on tämä sairaus ollut teini-iästä asti ja että ylipainolleni on syy. Jo ihan senkin takia, että jos en nyt itsekseni tähän pysty, niin ehkä sitten myöhemmin on helpompi saada ehkä esim lähete eteenpäin, kun kyse ei ole ”uudesta” asiasta lääkärin silmissä.
Toisaalta keskusteluapukin voisi olla hyvä, tai jonkinlainen tsemppari mutta esim ravintoneuvonnalle en koe tarvetta ja epäilen että lääkäri sitä kuitenkin ekana suosittelee..

Kuten olen aiemmin maininnutkin, olen erittäin tietoinen ravintoasioista.
Raskausdiabetesdieettien myötä opettelin kaikki hiilari-rasva-protskuasiatkin ja meillä syödään melko kasvispainotteisesti verrattuna esim virallisiin suosituksiin ja välipalat ovat kohtalaisen järkeviä(siis muilla paitsi itselläni). Pääruuilla lisukkeena siis on useammin kasviksia, kuin perunaa, riisiä tai pastaa. Koin jo silloin raskausaikana aivan typeräksi tuon ravintoneuvontakäynnin, ainakin näillä nykyisillä virallisilla ravitsemussuosituksilla. Muutenkin tuli sellainen olo, että mua pidettiin tyhmänä, koska olen ylipainoinen. ”Ranskanperuna ei ole vihannes, hih hih”.. Lisäksi ärsytti, että esim virallisessa raskausdiabetesohjeessa neuvottiin syömään päivän mittaan jopa 9 palaa leipää, 1-2 joka aterialla. Lisäksi suositaan vähärasvaisia tuotteita, jotka eivät pidä nälkää ja suositellaan makeutusaineita, jotka eivät kyllä minusta sovi kellekään. Itse jätin radi-dieetillä (huonot) hiilarit minimiin, söin paljon marjoja, kasviksia ja rasvaa. Olin kylläinen ja energinen. Äitiyspolilla sain haukut, kun en syönyt aamupalaksi puuroa(koska siitä sokerit menivät yli arvojen), vaan munakasta, jolla sain mittaustulokset pysymään hyvinä..

Sinänsä olen myös hyvin tietoinen psyykkisen puolen jutuista, mutta en tiedä auttaisiko tässä tilanteessa, jos saisi jotain konkreettista juttuapua, kun sinällään kyse on vain vääristä käyttäytymis- ja ajatusmalleista, jotka olen tunnistanut ja pyrkinyt nyt itse niitä muuttamaan. Ja onko täällä pikkukaupungissa edes apua saatavana, ainakaan semmoselta taholta joka tätä asiaa ymmärtää. Luottoni ei ole kovin korkealla, mutta taidan silti varata ajan, vaikka miehen työt vähän tekeekin lääkäriin pääsystä hankalaa. Jos pyydän isovanhempia siksi aikaa tänne, joudun ehkä selittelemään. Tietty voisinhan sanoa että menen tuon jalkapohjakivun takia tms.. Ehkä sitäkin pitäis lääkärille näyttää, en tiedä onko se kuitenkaan tuota plantaarifaskiittia, kun kipu tuntuu tuossa jalkaholvissa enemmänkin taas.. Nukuin villasukat jalassa ja näin painajaisia..

Eilen käytiin mummolassa ja kelistä huolimatta vedin lenkkarit jalkaan ja pyysin miestä jättämään mut 2,6km päähän mummolasta ja kävelin lopun matkan. 33minuutissa selvisin ja en edes kastunut, vasta kun pääsin perille, satoi aivan saavista kaatamalla. Jalkapohjaa särki ensin, mutta sekin kävellessä helpotti. Nyt aamulla ne eivät olleet ihan niin kipeät, mutta en kyllä tänään ihan vapaaehtoisesti laittais enää noita kenkiä jalkaan ja/tai lähtis kävelylle. Harmi, koska olen jo jossain määrin alkanut tykätä tuosta ja odotan, koska pääsen taas viettämään ”omaa aikaa”.. Herkkuja ja mässäilyä en ole kaivannut yhtään. Paitsi eilen kyllä vedin iltapalaksi kaksi lautasellista mannapuuroa tuoreiden marjojen kera ja voin sanoa että mahalaukku oli aivan räjähdyspisteessä ja kyllä kadutti! Mietin vielä, että tämä on ”järkevää iltapalaa ja jäi vähän(muka) nälkä, että otan nyt vielä ihan vähän”. En tiedä oliko tuo hyvä vai paha, mutta en osaa nyt ainakaan soimata itseäni, vaikka menikin vähän yli.