Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Viimeksi on ryvetty TOSI syvällä. Niin syvällä, että unohdin ihan kertoa mun fysioterapiakäynnistäni. Siitä on nyt kohta jo pari viikkoa, mut palataampa siihen.
Eikä muuten näkynyt lähetettä edelleenkään, hän tutki kuitenkin jalan ja laittoi siihen kinesioteippauksen, josta oli oikeesti todella paljon apua! Sain myös jumppaohjeita, mutta mä olen itsenäisestikin venytellyt ja vetreyttänyt jalkaani, eli ei mitään uutta ja tuon teipin myötä kivut olivat täysin poissa kunnes se irtosi parin suihkun jälkeen kokonaan.
Kuitenkin lupasi että jos siitä on apua, hän opettaa mulle(tai oikeastaan parempi jos mun miehelle), että miten se tehdään ja voin sitten käyttää tuota jatkuvasti. En tiedä olisiko siellä kuitenkin sitten joku lihas tai hermo vain ärtynyt, eikä ihan varsinaista plantaarifaskiittia. Fyssarikaan ei osannut sanoa, tuumi vain että nämä on tosi hankalia ja monimutkaisia selvittää, että yleensä päädytään diagnoosin sijaan vain oireenmukaiseen hoitoon. Hyvä niin.

Lisäksi olin viikko sitten ja eilen hierojalla. Viikko sitten avattiin selkä ja hartiat, eilen taas kankut. Kyllä mulla selkesti on tuo piriformis-syndrooma, kun on nuo iskiasmaiset oireet olleet ja selkesti kipu säteili hieroessakin jalkaan.. Mutta hieronnasta oli tosi paljon apua ja kävely yms liike on aivan erilaista nyt. Olen myös miettinyt että voisiko tuo umpijumi vaikuttaa tuonne jalkapohjaan, esim jalan asentoon astuessa.. Tosiaan hieroja kauhisteli että miten mä olen pystynyt ees kävelemään noilla pyrstöjumeilla. Noh, huonosti. Kaikkeen kuitenkin tottuu, varsinkin kun on tälläinen luonne kuin minä…….

Lisäksi se pahin. Aloin laskeskella että kohta on kulunut jo 2kk siitä kun lääkärillä kävin, eikä lähetetteeseen ole vieläkään kuulunut mielenterveyspuolelta vastausta. Laitoin e-terveyspalvelun kautta sähköisen viestin omahoitajalle(johon luotan vähän enemmän kuin tuohon lekuriin) ja vuodatin kaiken tästä että jatkohoito auki, lähetettä ootettu jo 2kk ja siellä oli että pitäisi parissa arkipäivässä tulla vastaus. Eipä tullut viikkoon yhtään mitään. Lopulta sitten soitin mielenterveystoimistoon, eihän siellä mitään lähetettä ollut edelleenkään tehty!! Kihisin raivosta ja olin niin vihainen, surullinen ja pettynyt.
Soitin ajanvaraukseen/omahoitajalle, selitin asian ja olin niin raivona että aloin jo itkemään. Olivat vähän et ”aha öö, no kävin mä pari päivää sitte, joo no pitäis varmaa käydä kattoo siel”.. Grrr! Ehdotti jättävänsä uuden pyynnön lähetteestä lääkärille, mutta totesin että ei ole enää luottoa ja muutenkin käynnillä jäi monta asiaa huomioimatta ja selitin niistä, joten tarvitsen ihan konkreettisen ajan ja en halua enää todellakaan odottaa turhaan ja olla täysin heitteillejätettynä tässä tilanteessa. Lopulta purskahdin itkuun ja sain ajan nyt sitten tiistaille yksityiselle lääkäriasemalle julkisen puolen piikkiin. Nimestä päätellen taas venäläinen lääkäri, luottoa ei paljoa ole, mutta kirjoitan valmiiksi asiat paperille ja olen toisaalta niin täynnä pyhää vihaa, että todella toivon että asia tällä kertaa lähtee rytinällä eteenpäin. Ainakin tuolla mielenterveystoimistolla lupasivat laittaa mun nimen ylös että en joutuisi sitten heidän toimestaan enää odottamaan pidempään..

Ja sitten se veemäisin asia. Tämä koko keissi kuulostaa siltä, mitä se onkin. PASKAA!
En ole moneen aikaan tuntenut itseäni niin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, mitättömäksi, hylätyksi, järjestelmän hylkiöksi kuin nyt. Miten lääkäri voi olla noin huolimaton???
Kaikesta hyvästä ja edistymisestä huolimatta mun ongelmanratkaisukykyni, sekä itsekurini on melkoisen huono( ja oletettavasti lääkeannokseni liian pieni), joten olen viettänyt tämän vapun vetämällä munkkeja. Donitseja. Karkkia, irtokarkkia, karkkipusseja, salmiakkia, konvehteja. Tippaleipiä. Makeaa simaa. Suklaata. Mäkkäriruokaa. Pitsaa. Leipäkasoja. Sipsiä. Jätskiä.
Pelottavinta siinä on se, että se auttaa jollain tapaa, olo on henkisesti todella turta. Tämän kirjoittaminen ei tuntunut hirveästi miltään, vaikka olen lykännyt tätä tietoisesti. Fyysisesti olo on niiin kamala. Sydän on tykyttänyt ja tuntuu että suonet ovat aivan tukkeessa kaikesta tästä paskasta, paino pompannut pari kiloa myös.

Nyt olen kuitenkin oppinut jotain. Älä luota järjestelmään ja ihmisiin, jotka eivät vaikuta luottamisen arvoisilta, varmista asiat itse jos vähänkään epäilyttää. Älä häpeile sitä, että vaadit oikeuksiasi.

Vielä kun käyn sen verran asian läpi, että saan paperille asiat, mitä minun pitää käydä tuon uuden lääkärin kanssa läpi, niin sitten saan henkisesti ees hetken rauhan tältä keissiltä ja pääsen palaamaan takaisin siihen pisteeseen, missä piti olla jo kaksi kuukautta sitten!

Muokkaampa vielä, kun kävin tarkistamassa tuon lääkärin nimen  jolle ylihuomenna menen. Onkin äidinkieleltään suomalainen ja pätevyys myös psykiatriassa. Pääsen psykiatrille! Valokuvassaan ihan symppiksen näköinen vanhempi mieslääkäri. Tuli itku kurkkuun helpotuksesta, ehkä tästä nyt vielä jotenkin selvitään.
Niin joo. Sain myös psykologituttavaltani kirjasuosituksen aiheesta; Bays – Tietoinen syöminen. Ehdin jo tilatakin sen netistä, se tuli tuossa loppuviikosta. Kuulemma pakollisena kirjallisuutena terveyspsykologian erikoispsykologi-koulutuksessa, minusta se oli vähän outo(en oikeen osaa kuvailla mitä ajattelen, vähän ehkä liian syvällinen tai jotain), mitä sitä vähän selailin ja lueskelin. Mutta pakkohan se on huolella lukea ja kokeilla niitä harjoituksia, jos kerran on noin mainittavat meriitit. Siinä tuli myös mukana cd, pitää ne varmaan ripata kännykkään tässä joku päivä, meillä ei ole cd-soitinta..

Mainokset
Lääkärillä käyty, huh!

Lääkärillä käyty, huh!

Virallisesti, kilpirauhasen vajaatoimintaa lukuunottamatta olen fyysisesti tutkittuna näillä näppäimillä terve. Labrakokeiden tulokset olivat suorastaan ihanteelliset, sydänfilmi erinomainen, verenpaineseurantani erinomainen.. Sykekin vielä ihan normaalia luokkaa ja epäili tuota alhaista verenpainetta tuon hieman korkeahkon leposykkeen aiheuttajaksi, mikä kuulostaakin ihan loogiselta.
Kilpirauhanen kuitenkin ultrataan rutiinina. Plantaarifaskiitista sanoi, että turvoksissa on tuolta mistä kipuilee ja sain näiden ikuisuusjumieni kanssa lähetteen fysioterapiaan, missä arvioidaan paremmin mistä vois mulle olla apua ja miten edetään.
Lisäksi sain lähetteen psykologille, kun kerroin tästä syömishäiriöongelmasta. Kuulemma hyvä uusi yksikkö, mistä varmasti saisin avun. Suorastaan innostuin, näinkö helposti tämä kävikin?!
Vähän kyllä ensin hirvitti, kun lääkäri ei selkeästikään ollut papereitani vilkaissutkaan ja jouduin kaiken selittämään alusta, kun hän kuvitteli mun tulleen vain rutiininomaiselle tarkastuskäynnille missä käydään läpi verikokeiden tulokset.. Kuitenkin kaikki saatiin kutakuinkin käytyä läpi ja en itkenytkään pientä silmien vettymistä lukuunottamatta, ainoastaan kotona huomasin että hänen lupaamansa tujumpi melatoniini tuohon unettomuuteen taisi unohtua. Mulla on käsikauppamelatoniinia kyllä, olen siitäkin saanut ihan hyvin apua, joten eipä tuo nyt niin vaarallista sinänsä ole, vahvempaa lääkettä en voi lasten takia ottaa.

Lääkäri kyseli mielialasta. En oikein osannut vastata, vajaatoiminta ja unettomuus, sekä tuon syömisen, pakkoajatusten ja lihavuuden kanssa painiminen(+päällä vellova pms) ei ainakaan paranna mielialaa.. Sain tehdä tuon BDI-21 masennustestin siellä lääkärin vastaanotolla ja sain siitä huimat 37 pistettä, vaikka kaksi tärkeintä kohtaa liittyen painoon ja ruokahaluun antoivat nollat.. Tällä tuloksella minulla olisi vaikea masennus…

Ei kuitenkaan ehdottanut edes masennuslääkitystä, mutta sitten kun rupesin kirjoittamaan reseptiä, niin näki että mulla on ollut sepram ja sitten jäätiin yhdessä miettimään että pitäisikö se kuitenkin aloittaa. Lopulta päätin että härkää sarvista, mulla kuitenkin on pelkästään hyviä kokemuksia tuosta lääkkeestä ja tultiin siihen tulokseen, että aloitan miedolla annoksella sen syömisen ja täten sitten saisin myös täyden hyödyn irti tuosta keskusteluavusta, kun sinne pääsen.

En kuitenkaan ihan täysillä miellä olevani masentunut, vaan ajattelen itse että tämän on jonkinlaista ahdistuneisuushäiriötä, ehkä lievää masennusta ja sitten noita olosuhteiden aiheuttamia henkisiä oireita juurikin esim väsymykseen ja muuhun.

Tein samalta sivustolta nyt kotona BES-syömistapakyselyn, missä sain tulokseksi 39, kun yli 27 on ”vakava ahmimistaipumus”.
Ahdistuneisuustestistä GAD-7 sain 20, eli yhtä vajaa maksimispisteet.

Eli ahmittaa, masentaa ja ahdistaa. Ei yllätys, mutta laitoin nuo nyt tänne itselle muistiin, jotta osaan sitten joskus tarvittaessa tehdä vertailua. Tässä myös linkki noihin testeihin.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsearviointi/Pages/default.aspx

Mutta siis joo. Lopputulemana kuitenkin hyvä mieli ja helpottunut olo. Kaikki hyvin siis olosuhteisiin nähden 🙂

Huih, olen epävakaa, kuin eilinen ilma! Eli hoitoonhakeutumisen vaikeutta, ahdistusta ja ahmimishimoa..

Huih, olen epävakaa, kuin eilinen ilma! Eli hoitoonhakeutumisen vaikeutta, ahdistusta ja ahmimishimoa..

Jäin pyörittelemään mielessäni tuota lääkäriin hakeutumista ja etsin jo numeron varatakseni omalääkäriajan. Sitten huomasin että omalääkärini on nykyään venäläinen. En siis ole käynyt kuin kerran terveyskeskuslääkärissä täällä, joten omalääkärini on vuosien varrella ilmeisesti vaihtunut. Olen ehkä hieman rasistinen, mutta muutamat omat kokemukseni menneisyydessä kertovat etteivät venäläiset terveyskeskuslääkärit ole kovin empaattisia tai muutenkaan kovin motivoituneita, tai kyse on lähinnä vaan kulttuurierosta, ja terveyskeskuksen mahdollistamista resursseista auttaa potilasta. Eli kiire, kielimuuri ja evvk. Toki voin olla väärässä ja hyi minua kun näkemättä tuomitsen, mutta toimin nyt puhtaasti vaistojeni varassa ja peräännyin.
Harmittaa, kun näin jo sieluni silmin meneväni jollekin lasteni neuvolalääkärin kaltaiselle mukavalle, lämpimänoloiselle empaattiselle naiselle(tai miehelle), joka katsoisi tosi syvälle silmiin ja sanoisi ammattilaisena asioita, jotka toisivat lohtua ja tsemppaisivat ja minulla olisi viimein helpottunut olo, kun vihdoin hain apua ja virallisen diagnoosin myötä kokisin että  paraneminen voisi kunnolla alkaa.

Ehkä tälläistä palvelua saakin vain yksityiseltä..

Tutkin, saisinko aikaa yksityiselle ja olisi tänään ollutkin yksin psykiatrian erikoislääkärille 60min aika, mutta sellaiseen aikaan jotta mies olisi joutunut tekemään erikoisjärjestelyitä ehtiäkseen siksi kotiin. Sehän ei hälle oikein sopinut ja seuraavat vastaanottoajat olisivat vasta viikon päästä. Eikö viikon päästä sitten kävisi, kysyi mies. Viikonloppu, viikko, kuukausi, iäisyys. Kaikki kuulostaa pitkältä, ainakin ihmiselle joka koittaa nyt elää päivä kerrallaan ja selvitä tästä kaikesta yksin kunnialla.


Turhauduin ja ahdistuin. Itkettää. Tekee mieli ahmia jotain. Söin juuri 45min sitten kunnollisen lounaan, joten nälkä minulla ei ole, vaan paha mieli koska mies ei koe asiaa niin tärkeäksi kuin minä. Tai ei ymmärrä, miten iso kynnys tuo lääkärille meno asian tiimoilta minulle on ja mitä enemmän sitä taas mietin, niin haluan siirtää sitä taas ja tiedän että se jää. Nytkin mietin että onko se oikeasti sittenkään tärkeää. Tarvitsenko oikeasti diagnoosia mihinkään, jos en välttämättä tarvitse muuta ammatillista apua? Lisäksi jos siirrän sitä ensi viikolle, minun pitäisi ottaa se aika päiväsaikaan ja selittää jotenkin lastenhoitajalle, että miksi olen menossa lääkäriin keskellä päivää.. Ahdistaa ajatus, että minun pitäis tämän takia valehdella tai kertoa totuus esim appivanhemmille, eeeei kiitos.
Olen vihainen miehelle, kun ajattelen että hänen mielestään asia ei ole tärkeä ja toisaalta itselleni, koska olen liian ”kaikkinythetimulle”, tein itsestäni martyyrin ja ahdistaa, että tärkeäksi kokemaani asiaa pitäisi siirtää. Mietin myös katkerana, että ajatteleekohan mies, että yksityinen psykiatri olisi vain ajan- ja rahanhukkaa koska kuitenkin ensi viikolla olen jo unohtanut koko tämän jutun ja palannut takaisin vanhaan..? Tätä ajatusta mietin usein. Vaikka oikeasti kyllä tiedän, ettei sillä ole mitään merkitystä!! Perkele sentään tätä pääkoppaa.

Olen suunnattoman ärsyyntynyt siitäkin, että näinkin pieni vastoinkäyminen saa jo miettimään miltä tuntuisi syödä itsensä ähkyksi, jopa lapsen nähden. Noh, en kuitenkaan sortunut, aion mennä tänään kuitenkin lenkille kun mies tulee, vaikka jalkoja särkeekin. Ahmitaan sitten vaikka asfalttia, jaloilla. Suututtaa.

Omatekoista mysliä ja rasituskipua. Ja pari ajatusta psyykkisestä puolesta..

Omatekoista mysliä ja rasituskipua. Ja pari ajatusta psyykkisestä puolesta..

Kävin eilen testaamassa uusia lenkkareita. Kävelin reilu 3km lenkin, musan pauhatessa kuulokkeista ja tehokkaasti muu maailma jäikin ulkopuolelle. Aikaa tuohon lenkkiin meni ehkä 50minuuttia kaikkine liikennevaloineen.
Kengät tuntuivat hyviltä jaloissa, mutta kiitos aiemman päiväisen kirppis-kauppareissun, olin kävellyt littapohjakengillä niin paljon, että samantien kun otin nuo lenkkarit pois, tuntui plantaarifaskiittikipua. Mutta siis, kengät toimivat erittäin hyvin, koska kävellessä en tuntenut mitään.
Kävely tuntui ihan mukavalta, vähän ehkä puudutti kun en oikein tuntenut reittiä ja sen takia vähän ressasin että kuinka pitkälle uskallan mennä(ja miten vauhdilla), jotta jaksan vielä takaisinkin. Huomasin viimeisissä liikennevaloissa ennen kotia, että jaloissa tuntui ”sähköiskuja” ja ne eivät olis halunneet enää kävellä. Tuttu tunne opiskeluajoilta, kun kirmasin puolijuoksua ehtiäkseni bussiin, eli ei siis mitään epänormaalia. Päätin siis piiskata niistä loputkin irti. Pääsin kotiin niin olin ihan hikinen, punainen ja niinkuin loppumatkalla arvelinkin, sain heti mieheltä nuhteita että aloitan liian rajusti ja en jaksa seuraavana päivänä mitään. Voi olla, mutta en mä olis joka tapauksessa tänään mitään jaksanut. Mukavaa kuitenkin, tuli vähän hikikin ja oli erittäin hyvä ja onnistunut fiilis että tuli lähdettyä, varsinkin kun http://kuntoplus.fi/reittisuunnittelu tällä laskin matkan lisäksi kalorit ja kulutuksen. Hauskaa joskus sitten seurata, että mitä tuohon matkaan kuluu ehkäpä vaikka puolen vuoden päästä aikaa… Latasin kuitenkin nyt kännykkäänkin Sports Tracker-sovelluksen, katsotaan koska pääsis testaamaan.
Jalat oli jo entisestään jumissa(varsinkin kankut) ja simahdin suihkun jälkeen kuin saunalyhty, joten venyttelyt unohtui. Tuohon kankkujumiin tuo kävely vain auttoi. On tullut liikaa istuttua paikallaan viimeaikoina..

Aamulla herätessä jalkapohjat oli TOSI kipeät ja en meinannut päästä edes vessaan. Tuttu ilmiö tuolta Lontoonreissulta, tiesin että kyllä se kohta helpottaa ja niin helpottikin, tosin kyllä jalkapohjat tuntuukin siltä että pari päivää putkeen niitä on kunnolla rasitettu. Vaaka näytti muutaman kilon vähemmän kuin viikonloppuna(ei ihme, tuli syötyä ja varsinkin juotua silloin aika tuhdisti, mutta kuitenkin)..  Oli myös hirrrveä nälkä aamulla ja maha suorastaan murisi, illalla ei tuon lenkin päälle meinannut oikein maistua mikään, söin vähän maustettua proteiinirahkaa(ei ole sekään minun juttuni, maku oli hyvä, mutta koostumus tökkii) ja lopulta otin kohtuullisen kulhollisen muromysliä ja pilkoin siihen päälle tuoreita mansikoita. NAM! Tosin aika höttöhiilariahan tuo on, kun sisältää vain viljaa ja sokeria ja maito muuttuu tuon myslin kanssa siirappiseksi liemeksi, joten tänään päätin sitten että teen itse paremmin omaan makuuni sopivaa myslisekoitusta.
Reseptin kehittelin itse soveltaen muutamia netistä löytämiäni ja sitten oman makuni mukaan vielä vähän lisää, luulen että nyt ensi kerralla teen vähän erilaista, vaikka ei tämäkään pahaa ollut. Nämä jotkut määrät ovat vähän hassuja, kun tosiaan ostin nuo ei-perus-ainekset irtomyynnistä näppituntumalla.

180g Isoja kaurahiutaleita
60g Ruishiutaleita
50g Kauraleseitä
36g Pellavarouhetta
53g Auringonkukansiemeniä
65g Kurpitsansiemeniä
44g Paahdettua täysjyväriisiä
86g Hasselpähkinää rouhittuna
100g Cashewpähkinää rouhittuna
125g Rusinoita
63g Raakakaakaopapurouhetta
ja
20g Kookospalmusokeria
2 rkl Hunajaa
Vajaa 1dl öljyä
2-3 rkl Vettä

Elikkä kuivat aineet sekaisin ja nuo jälkimmäiset kattilaan ja sen verran lämmitys että sokeri ja hunaja sulavat. Sitten sekoitetaan pikkuhiljaa liemi kuiva-aineisiin, levitetään pellille ja uuniin 150-175 asteeseen 5-10minuutin sykleissä välillä käännellen ja möyhien. Luulen että pidin itse yhteensä puolisen tuntia, mutta en ole varma kun tosiaan pätkissä pidin ja samalla annoin lapsille lounasta ja touhusin muuta.. Uunissakin olisi ehkä saanut oll enemmän höökää ja se olisi sitten lyhentänyt tuota paahtoaikaa, mutta pelkäsin että käräytän koko satsin, kun en pystynyt 100% keskittymään ja meidän kiertoilmauuni on melko ärhäkkä paistaja..

Näköjään minä EN pidä tuosta raakakaakaon mausta, tekee sellaisen ihmeellisen vivahteen tuohon, tulee mieleen joku viski tms. Ehkä se ei tykännyt paahtamisestakaan, mutta maistui aika samalle jo kun maistelin sitä ennenkuin aloitin kokkailun.. Ajattelin kaupassa, että sillä sais myslistä vähän tuhdimpaa, mutta ensi kerralla laitan vaikka kookosta tai vaikka enemmän erilaisia pähkinöitä. Nyt jäi parit pähkinät ja pinjansiemenet ottamatta, kun minusta ne näytti ja tuoksahti siellä laarissa hieman eltaantuneilta.. Pellavarouhekin on aika uusi tuttavuus, mutta siinä tuntuu olevan paljon kaikkea hyvää. Sen annostelu on vieras, eikä jaksanut kaupassa alkaa googlailemaan enää, niin otin sitä vain pienen nyyskäyksen..
Makeuttakin olisi saanut olla ehkä hitunen enemmän, laitoin aika varovasti, kun en tiennyt että onko esim puoli desiä(jossain ohjeessa mainittu) paljon vai vähän.. Mutta esim vaniljajugurtin kanssa nyt testattuna on ihan maistuvaista ja ihana sopivan rouskuvan pehmeä tekstuuri, omatekoinen on aina omatekoista 🙂
Lidlissä on usein pähkinät tarjouksessa, joten täytyy pitää silmät auki vastedes ja ovat ihan kohtuuhintaisia normaalistikin. Ja laatu on hyvää, sieltä ollaan saatu parhaat parapähkinätkin, ettei ole ollut homeen makuisia tms.

Ai niin, tuo kirppis-kauppareissu.. Mulla oli aivan hirrrveä nälkä ja sorruin ostamaan koko perheelle kullekin pienen suklaat, lapsille muumipatukat ja meille aikuisille Lionit. Noh ei sekään kyllä mun mittakaavassa ollut paha, huomioin kyllä kaupassa erittäin tarkasti myös isot karkki- ja sipsipussit, keksipakkaukset ja muut, mutta ajatukset pysyivät kasassa ja ”kurissa”. Kassalla oli iso lava muovisia kilon karkkilaatikoita, mietin mitähän olisin normaalisti ostanut ja miltähän tuntuis kun tuon söis, mutta unohdin ajatuksen nopeasti. Tai lähinnä runttasin sen jonnekkin ajatusten likakaivoon. Yäk. Ajattelin että nuo eivät ole enää minulle, minä en tarvitse noita enää, kun tiedän mikä on homman nimi.

Tuli aika hyvä fiilis, silti koko ajan mietin epäuskoisena, että onkohan tämäkin taas joku vaihe, koskahan taas sorrun ja ihan varmasti sitten pidän näitä ”ylväitä” ajatuksia ja itseäni tyhmänä, kun kuvittelin että minusta olisi tähän ja nolona, koska taas epäonnistun.. Ja mietin että ajatteleekohan mieskin, että jaa taas joku hurahdus, että kauankohan tällä kertaa kestää.. Minä olen jossain asioissa tosi lyhytpinnainen, mutta toisaalta olen myös erittäin sinnikäs jos vain tarpeeksi jotain haluan. Noh päivä kerrallaan ja positiivisen kautta.. NNnnggh!!
Ärsyttävää, kun kaikkia ajatuksia ei vaan voi plokata. Hassua sinänsä, koska MINUSTAHAN tämä on kiinni, eikä kenestäkään muusta, vain MINÄ voin tähän vaikuttaa ja päättää että lopahtaako tämä vai ei..

Lopulta kun pääsin kotiin, oli ruoka valmiina. Syötiin savulohta ja uusia perunoita sitruuna-tilli kastikkeella, jälkkäriksi maistoin suklaapatukkaa, todeten ettei mulla ole enää nälkä ja ei tee enää mieli mitään jälkkäriä varsinaisesti. Söin kuitenkin siitä puolet hitaasti maistellen, eikä se ollut edes niin ihmeellistä mitä kaupassa aattelin, kun mielessäni ehdin jo moneen kertaan syödä patukan muutamalla haukulla saaden muka euforisen olon.. Kun ei ollut nälkä, eikä mitään tunnetta mitä turruttaa syömällä, ei se herkuttelukaan tuntunut kummoiselta..
Annoin loput miehelle, joka nautiskeli univelasta väsyneenä yllätysherkkupalansa asiaankuuluvalla hartaudella. Tuli jotenkin hämmentynyt olo, voiko tästä enää oikeasti muka edes palata normaaliin, kun on ymmärtänyt jotain noin merkityksellistä?