Parempaa päin

Parempaa päin

Hyi kun tuli ahdistunut olo, kun luin edellistä päivitystä.
Tuo lääkärikäyntikin oli hieman oudohko.. Siis en muista enää kauanko siellä olin, mutta yli 15minuuttia tuo lääkäri käytti siihen että yritti etsiä jotain tietoa mun omalääkärikäynnistäni. Ei löytynyt, eli siitä käynnistä ei ole kirjattu _mitään_. Lisäksi muutenkin tuo lääkäri oli jotenkin niiiin hämy, tuijotti tietokonettaan vain ja näpytteli sitten siinä heti tuon psyk. lähetteen (hyvä näin), mutta siis tosiaan tuli vähän semmonen olo että ei paljoa kiinnostanut, kun ei ees sitä vertaa katsonut päin, kun yritin keskustellessa ottaa kontaktia.. Sain kuitenkin kaiken mitä pyysin, paitsi en mitään fyysisen puolen jatkohoitosuunnitelmaa(vaikka sanoin että koen että en ole työkykyinen), mutta olkoot. Lääkitys myös nostettiin 20mg:an. Toisaalta en usko että minua kukaan nyt palkkaakaan ja jos yrittää, niin eiköhän ne palkkaushalut karise kun kerron tilanteen.. Noh, saanpahan ainakin parempaa rahaa kuin sairaslomalla ja toisaalta jos jotain lyhyempää sijaisuutta tulisi tai jotain ohjauspuolen hommia, niin ehkä ehkä…

Onneksi tuolla mielenterveyspuolella on oltu kartalla tuon mun puheluni myötä ja sieltä tuli heti muistaakseni seuraavana päivänä puhelu vastaajaan ja sain ajan seuraavalle viikolle! Hallelujah. Se aika oli eilen.
Ollut niin kiireinen alkuviikko, että en oikein ehtinyt etukäteen murehtia tai muutenkaan miettiä koko asiaa, vaan aamulla äkkiä vilkaisin tuon osoitteen ja kaahasin sinne lähes myöhässä.
Tuo sairaanhoitaja oli todella mukava, synkkasi ja tuli tosi hyvä fiilis siitä käynnistä kaikin puolin. Vielä kun keksisin jonkun hyvän tagin, mihin voisin kertoa noista käynneistä ilman että ne hukkuu tuonne missä on tuota yleistä hoitoonhakeutumisen ja avunsaamisen pohdintaa yms(laitoin nyt siihen ”psyk.sh”).. Jokatapauksessa kerroin siellä vähän elämäntarinaani, akuutteja ongelmiani, tavoitteitani ja sain kotiläksyksi kirjata ylös negatiivisia ajatuksia itsestäni.  Niitä vaan ei ole nyt ollut niin ihan kauhean paljoa..
Tuo lisääntynyt valo, toiminnantäyteiset viikot ja asioiden eteenpäin meno on saanut asioita vähän asettumaan uomiinsa ja toisaalta ei ole ollut mitään vastoinkäymisiäkään pahemmin. Paino ei ole tullut rutkasti alaspäin, olen hieman kyllä napostellut, mutta en ole ahminut. Paino siis noin 139kg, eli alas kuitenkin tullut siitä mitä se pahimmillaan oli. Hassua. Yleensä vietän päiväni morkaten itseäni pienimmistäkin jutuista, mutta nyt olen ollut niin hyväntuulinen että jopa eilen sovittaessani viikonlopun juhliin suunnittelemaani asukokonaisuutta, otin sitä kuvan miehen siskolle ja mun oli pakko katsoa tuota kuvaa myöhemmin ja myöntää, että enhän minä niin pahalta näytäkään kiloista huolimatta! Vaatteet toki vaikuttavat paljon, yleisestä mielialasta puhumattakaan..
Tilattiin eilen tuota mun nemesispitsaakin, mutta olin aika äimistynyt kun en jaksanutkaan syödä siitä kuin vain kolmasosan. Siis minä söin vain kolmasosan tuota pitsaa, mistä olen aina vetänyt tyyliin 3/4 ensi-istumalta ja loput 1/4 heti kun oksettava olo vähän helpottaa..
En voi kuitenkaan tästä ottaa hirveästi kunniaa itselleni, vaan tuon lääkityksen tuplaus on vaikuttanut ruokahaluuni todella paljon, ehkä vähän liikaakin, kun välillä ei meinaa saada kunnolla syötyä koko päivänä.. Se onkin ainoa huomattava sivuoire ja oikeastaan juuri yksi syistä, minkä takia aikoinaan psykiatri yksityisellä mulle tuon lääkkeen valitsi.

Lisäksi viime kauppareissulla jätin makeiset hyllyyn ja ostin sen sijaan pussillisen paahdettuja manteleita, pistaasipähkinöitä ja siihen sekaan pienen määrän erilaisia suklaa- ja jugurttipähkinöitä. Luin juuri noista pähkinöistä paljon hyvää ja muutenkin pitkästä aikaa tuli itse maistettua mantelia ja tosiin kun lapsuudesta muistin, niin sehän oli hyvää! Muistan lapsena että äiti niitä söi, minusta niissä oli tosi outo sivumaku. Tarkemmin ajateltuna ne olivat kyllä varmasti jotain tosi eltaantuneita ja vanhoja, koska pähkinäthän pitäisi ehdottomasti säilyttää kylmässä!!
Joka tapauksessa, vaikka nuo onkin paahdettuja, niin ovat silti terveellisempiä ja täyttävät vatsaa paremmin kuin makeat herkut ja sen lisäksi tuo suolaisuus saa mut juomaan vettä enemmän, mikä on myös hyväksi.

http://www.hs.fi/ruoka/a1386748373866?ref=tf_iHSisboksi-mobiili&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-mobilesite&utm_content=ruoka1
Tässä lisää pähkinäjuttuja

Mainokset
Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Viimeksi on ryvetty TOSI syvällä. Niin syvällä, että unohdin ihan kertoa mun fysioterapiakäynnistäni. Siitä on nyt kohta jo pari viikkoa, mut palataampa siihen.
Eikä muuten näkynyt lähetettä edelleenkään, hän tutki kuitenkin jalan ja laittoi siihen kinesioteippauksen, josta oli oikeesti todella paljon apua! Sain myös jumppaohjeita, mutta mä olen itsenäisestikin venytellyt ja vetreyttänyt jalkaani, eli ei mitään uutta ja tuon teipin myötä kivut olivat täysin poissa kunnes se irtosi parin suihkun jälkeen kokonaan.
Kuitenkin lupasi että jos siitä on apua, hän opettaa mulle(tai oikeastaan parempi jos mun miehelle), että miten se tehdään ja voin sitten käyttää tuota jatkuvasti. En tiedä olisiko siellä kuitenkin sitten joku lihas tai hermo vain ärtynyt, eikä ihan varsinaista plantaarifaskiittia. Fyssarikaan ei osannut sanoa, tuumi vain että nämä on tosi hankalia ja monimutkaisia selvittää, että yleensä päädytään diagnoosin sijaan vain oireenmukaiseen hoitoon. Hyvä niin.

Lisäksi olin viikko sitten ja eilen hierojalla. Viikko sitten avattiin selkä ja hartiat, eilen taas kankut. Kyllä mulla selkesti on tuo piriformis-syndrooma, kun on nuo iskiasmaiset oireet olleet ja selkesti kipu säteili hieroessakin jalkaan.. Mutta hieronnasta oli tosi paljon apua ja kävely yms liike on aivan erilaista nyt. Olen myös miettinyt että voisiko tuo umpijumi vaikuttaa tuonne jalkapohjaan, esim jalan asentoon astuessa.. Tosiaan hieroja kauhisteli että miten mä olen pystynyt ees kävelemään noilla pyrstöjumeilla. Noh, huonosti. Kaikkeen kuitenkin tottuu, varsinkin kun on tälläinen luonne kuin minä…….

Lisäksi se pahin. Aloin laskeskella että kohta on kulunut jo 2kk siitä kun lääkärillä kävin, eikä lähetetteeseen ole vieläkään kuulunut mielenterveyspuolelta vastausta. Laitoin e-terveyspalvelun kautta sähköisen viestin omahoitajalle(johon luotan vähän enemmän kuin tuohon lekuriin) ja vuodatin kaiken tästä että jatkohoito auki, lähetettä ootettu jo 2kk ja siellä oli että pitäisi parissa arkipäivässä tulla vastaus. Eipä tullut viikkoon yhtään mitään. Lopulta sitten soitin mielenterveystoimistoon, eihän siellä mitään lähetettä ollut edelleenkään tehty!! Kihisin raivosta ja olin niin vihainen, surullinen ja pettynyt.
Soitin ajanvaraukseen/omahoitajalle, selitin asian ja olin niin raivona että aloin jo itkemään. Olivat vähän et ”aha öö, no kävin mä pari päivää sitte, joo no pitäis varmaa käydä kattoo siel”.. Grrr! Ehdotti jättävänsä uuden pyynnön lähetteestä lääkärille, mutta totesin että ei ole enää luottoa ja muutenkin käynnillä jäi monta asiaa huomioimatta ja selitin niistä, joten tarvitsen ihan konkreettisen ajan ja en halua enää todellakaan odottaa turhaan ja olla täysin heitteillejätettynä tässä tilanteessa. Lopulta purskahdin itkuun ja sain ajan nyt sitten tiistaille yksityiselle lääkäriasemalle julkisen puolen piikkiin. Nimestä päätellen taas venäläinen lääkäri, luottoa ei paljoa ole, mutta kirjoitan valmiiksi asiat paperille ja olen toisaalta niin täynnä pyhää vihaa, että todella toivon että asia tällä kertaa lähtee rytinällä eteenpäin. Ainakin tuolla mielenterveystoimistolla lupasivat laittaa mun nimen ylös että en joutuisi sitten heidän toimestaan enää odottamaan pidempään..

Ja sitten se veemäisin asia. Tämä koko keissi kuulostaa siltä, mitä se onkin. PASKAA!
En ole moneen aikaan tuntenut itseäni niin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, mitättömäksi, hylätyksi, järjestelmän hylkiöksi kuin nyt. Miten lääkäri voi olla noin huolimaton???
Kaikesta hyvästä ja edistymisestä huolimatta mun ongelmanratkaisukykyni, sekä itsekurini on melkoisen huono( ja oletettavasti lääkeannokseni liian pieni), joten olen viettänyt tämän vapun vetämällä munkkeja. Donitseja. Karkkia, irtokarkkia, karkkipusseja, salmiakkia, konvehteja. Tippaleipiä. Makeaa simaa. Suklaata. Mäkkäriruokaa. Pitsaa. Leipäkasoja. Sipsiä. Jätskiä.
Pelottavinta siinä on se, että se auttaa jollain tapaa, olo on henkisesti todella turta. Tämän kirjoittaminen ei tuntunut hirveästi miltään, vaikka olen lykännyt tätä tietoisesti. Fyysisesti olo on niiin kamala. Sydän on tykyttänyt ja tuntuu että suonet ovat aivan tukkeessa kaikesta tästä paskasta, paino pompannut pari kiloa myös.

Nyt olen kuitenkin oppinut jotain. Älä luota järjestelmään ja ihmisiin, jotka eivät vaikuta luottamisen arvoisilta, varmista asiat itse jos vähänkään epäilyttää. Älä häpeile sitä, että vaadit oikeuksiasi.

Vielä kun käyn sen verran asian läpi, että saan paperille asiat, mitä minun pitää käydä tuon uuden lääkärin kanssa läpi, niin sitten saan henkisesti ees hetken rauhan tältä keissiltä ja pääsen palaamaan takaisin siihen pisteeseen, missä piti olla jo kaksi kuukautta sitten!

Muokkaampa vielä, kun kävin tarkistamassa tuon lääkärin nimen  jolle ylihuomenna menen. Onkin äidinkieleltään suomalainen ja pätevyys myös psykiatriassa. Pääsen psykiatrille! Valokuvassaan ihan symppiksen näköinen vanhempi mieslääkäri. Tuli itku kurkkuun helpotuksesta, ehkä tästä nyt vielä jotenkin selvitään.
Niin joo. Sain myös psykologituttavaltani kirjasuosituksen aiheesta; Bays – Tietoinen syöminen. Ehdin jo tilatakin sen netistä, se tuli tuossa loppuviikosta. Kuulemma pakollisena kirjallisuutena terveyspsykologian erikoispsykologi-koulutuksessa, minusta se oli vähän outo(en oikeen osaa kuvailla mitä ajattelen, vähän ehkä liian syvällinen tai jotain), mitä sitä vähän selailin ja lueskelin. Mutta pakkohan se on huolella lukea ja kokeilla niitä harjoituksia, jos kerran on noin mainittavat meriitit. Siinä tuli myös mukana cd, pitää ne varmaan ripata kännykkään tässä joku päivä, meillä ei ole cd-soitinta..

Lääkärillä käyty, huh!

Lääkärillä käyty, huh!

Virallisesti, kilpirauhasen vajaatoimintaa lukuunottamatta olen fyysisesti tutkittuna näillä näppäimillä terve. Labrakokeiden tulokset olivat suorastaan ihanteelliset, sydänfilmi erinomainen, verenpaineseurantani erinomainen.. Sykekin vielä ihan normaalia luokkaa ja epäili tuota alhaista verenpainetta tuon hieman korkeahkon leposykkeen aiheuttajaksi, mikä kuulostaakin ihan loogiselta.
Kilpirauhanen kuitenkin ultrataan rutiinina. Plantaarifaskiitista sanoi, että turvoksissa on tuolta mistä kipuilee ja sain näiden ikuisuusjumieni kanssa lähetteen fysioterapiaan, missä arvioidaan paremmin mistä vois mulle olla apua ja miten edetään.
Lisäksi sain lähetteen psykologille, kun kerroin tästä syömishäiriöongelmasta. Kuulemma hyvä uusi yksikkö, mistä varmasti saisin avun. Suorastaan innostuin, näinkö helposti tämä kävikin?!
Vähän kyllä ensin hirvitti, kun lääkäri ei selkeästikään ollut papereitani vilkaissutkaan ja jouduin kaiken selittämään alusta, kun hän kuvitteli mun tulleen vain rutiininomaiselle tarkastuskäynnille missä käydään läpi verikokeiden tulokset.. Kuitenkin kaikki saatiin kutakuinkin käytyä läpi ja en itkenytkään pientä silmien vettymistä lukuunottamatta, ainoastaan kotona huomasin että hänen lupaamansa tujumpi melatoniini tuohon unettomuuteen taisi unohtua. Mulla on käsikauppamelatoniinia kyllä, olen siitäkin saanut ihan hyvin apua, joten eipä tuo nyt niin vaarallista sinänsä ole, vahvempaa lääkettä en voi lasten takia ottaa.

Lääkäri kyseli mielialasta. En oikein osannut vastata, vajaatoiminta ja unettomuus, sekä tuon syömisen, pakkoajatusten ja lihavuuden kanssa painiminen(+päällä vellova pms) ei ainakaan paranna mielialaa.. Sain tehdä tuon BDI-21 masennustestin siellä lääkärin vastaanotolla ja sain siitä huimat 37 pistettä, vaikka kaksi tärkeintä kohtaa liittyen painoon ja ruokahaluun antoivat nollat.. Tällä tuloksella minulla olisi vaikea masennus…

Ei kuitenkaan ehdottanut edes masennuslääkitystä, mutta sitten kun rupesin kirjoittamaan reseptiä, niin näki että mulla on ollut sepram ja sitten jäätiin yhdessä miettimään että pitäisikö se kuitenkin aloittaa. Lopulta päätin että härkää sarvista, mulla kuitenkin on pelkästään hyviä kokemuksia tuosta lääkkeestä ja tultiin siihen tulokseen, että aloitan miedolla annoksella sen syömisen ja täten sitten saisin myös täyden hyödyn irti tuosta keskusteluavusta, kun sinne pääsen.

En kuitenkaan ihan täysillä miellä olevani masentunut, vaan ajattelen itse että tämän on jonkinlaista ahdistuneisuushäiriötä, ehkä lievää masennusta ja sitten noita olosuhteiden aiheuttamia henkisiä oireita juurikin esim väsymykseen ja muuhun.

Tein samalta sivustolta nyt kotona BES-syömistapakyselyn, missä sain tulokseksi 39, kun yli 27 on ”vakava ahmimistaipumus”.
Ahdistuneisuustestistä GAD-7 sain 20, eli yhtä vajaa maksimispisteet.

Eli ahmittaa, masentaa ja ahdistaa. Ei yllätys, mutta laitoin nuo nyt tänne itselle muistiin, jotta osaan sitten joskus tarvittaessa tehdä vertailua. Tässä myös linkki noihin testeihin.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsearviointi/Pages/default.aspx

Mutta siis joo. Lopputulemana kuitenkin hyvä mieli ja helpottunut olo. Kaikki hyvin siis olosuhteisiin nähden 🙂

Labroissa käyty ja lääkäri varattu..

Labroissa käyty ja lääkäri varattu..

Mun pitäisi varmaan kirjoittaa, että kaikki hyvin, hyvää kuuluu ja voi voi, kun en ole jaksanut taas kirjoittaa.. Mutta valitettavasti kaikki ei ole hyvin.

Mulla on ollut tässä parin viime viikon ajan ihan tajuttoman pahoja univaikeuksia. Pahimmillaan nukuin 3vrk aikana yhteensä vain 8h. Nyt lapset mummolassa ja olen saanut hieman kuitattua univelkoja, tosin ei se vaan mene niin että nukkuu. Kyllähän mä nykyään saisin aika hyvin nukuttua yölläkin, jos vain saisin unta..
Mulla on ollut nyt leposyke jostain syystä tosi korkealla jatkuvasti ja nukkumaan mennessä se tuntuu jyskyttävän ihan hirveästi, kun makaan vaan hiljaa paikallani ja mua pelottaa se todella paljon. Pelkään ihan hirveästi että mulla on sepelvaltimotauti/saan sydärin, pelkään että kuolen yms. Pelkään myös paniikkikohtausta ja todellisuudentajun menettämistä..
Mutta sen sijaan että olisin niinkuin normaalit ihmiset, jotka tästä motivoituvat ja reipastuvat laittamaan elämäänsä vähän kuntoon, niin minähän tilaan pitsaa ja juon kultalonkeroa, syön sipsiä ja maistelen namuja ahdistuen ja peläten lisää!
Alkuviikosta yritin kuunnella nukkumaanmennessä erilaisia hypnoosivideoita youtubesta, mutta en pystynyt keskittymään yhtään tuohon rentoutumiseen ja puheeseen, kun mietin vain että sydän kohta pomppaa rinnasta ulos, tai että miten mun lapseni suhtautuvat mun kuolemaani, ”onneksi olen tässä alakerran sohvalla enkä sängyssä, saisikohan tätä ruhoa alas ja ulos yläkerrasta kuin nosturilla” yms kivaa. Lisäksi olen alkanut suunnitella aggressiivisesti (haluamattani) mun ja miehen eroa ja eron jälkeisiä järjestelyitä.. Ja meillä menee oikeesti tosi hyvin, mies on ihana ja kaikki toimii, hän tsemppaa mua aina ja jaksaa tukea, rakastan häntä todella paljon ja ollaan parhaat kaverit..
En todellakaan tajua mikä minua vaivaa. Onneksi nyt viime viikolla sain puhuttua näistä kaikista pakkoajatuksista hälle, luulisin että jonkinlaista masennusta ja menettämisenpelkoa..
Tosiaan nyt tänään kun lapset ovat hoidossa, en ole tehnyt mitään!! Olen herkutellut ja olen koittanut nukkua, vaikka keskellä päivää/iltaa, kunhan vain saisin univelkaa pois, kunhan vain jotenkin rentoutuisin.. Ihan sama jos unirytmi kärsii, koska mulla on ollut todella pahoja näköhäiriöitä ja jo suoranaisia pelkotiloja stressin ja unettomuuden takia. Nuoremman synttärit, siivouksineen ja leipomuksineen(stressii stressii) ei tosiaankaan parantanut asiaa. Nyt tilanne on hyvin resetoitu ja heräsin tänäaamuna neljältä ja päätin, että hitto NYT mä menen sinne verikokeisiin vihdoin! Johan mä sitä olen kuukausitolkulla siirtänyt..Menin sinne, niin hoitaja ihmetteli miksei näe mitään lähetteitä, noh nehän olivat menneet ilmeisesti jo vanhaksi. Aattelin jo että hukkareissu, mutta onneksi sai jotenkin ne uusittua ja multa otettiin 5 putkea verta ja pissanäytteen jätin ja sitten ilokseni määrättiin takaisin odotusaulaan odottamaan kutsua toiseen huoneeseen, missä otettaisiin EKG! Saan ainakin huokaista helpotuksesta tuon leposykkeen takia..

En nyt ihan tarkkaan tajunnut kysyä, että mitä kokeita siinä oli, mutta tiedän että ainakin pitkä sokeri ja kolesteroliarvot, sekä laajemmat kilpparikokeet.
Kun pääsin kotiin, soitin samantien tk varatakseni aikaa lääkärille ja kerroin tästä unettomuudesta, niin sain ajan jo ensi viikolle. Asiat siis etenevät sen suhteen viimein. Varmasti myöhemmin kadun, että tulin tätä siirtäneeksi näin paljon..

Paino synttäriherkkujen jälkeen näyttää edelleen 142kg ja risat, huh.
FB:ssä bongasin myös oikeasti sairaalloisen lihavien naisten tsemppiryhmän(nyt jo salainen/suljettu), toivottavasti siinä olisi potentiaalia, kunhan saan muut asiat kuntoon. Onhan noita äitiryhmien laihis-/kuntoiluryhmiä ollut, mutta siellä kaikki ovat vain hieman lihavia ja suurella osalla kyse pelkästään raskauskiloista. Monet jo luonnostaan aktiivisia ihmisiä, toisin kuin minä, joka on vihannut liikuntaa jo hoikkana.. Tuolla ekaa kertaa tuli sellainen fiilis, että hei onhan meitä muitakin ja keskustelun tasokin oli sellaista, että oikeasti kiinnostaa siellä vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia, eikä niin että ”iik söin tänään yhden suklaapatukan, mun laihis on pilalla” samalla ku oma päivän repsahdus on xl-koon perhepitsa, limuleka, 700g irtokarkkeja ja paketti keksejä.. Mut toisaalta, tämmösiä repsahduksia ei ole kyllä enää ihan mullekaan tullut, mutta en voi silti kehuskella, kaukana on vielä normaali…

ps. Sori, tää jostain syystä ei halua näyttää mun tekemiä kappalejakoja.. 😡

Apua, saan!

Apua, saan!

Meinasin kirjoittaa otsikoksi ”ensimmäinen askel”. Mutta kyllähän se on otettu jo ajat sitten ja aika montakin siihen päälle. Mutta ehkä nyt mentiin sitten ainakin yksi askelma ylöspäin.

Kävin tänään siellä sairaanhoitajan terveystarkastuksessa ja koko aika menikin melkein puhumiseen. Yllättävän helppo oli puhua ja yllättävän vähän itkeä tihrustin, lähinnä murruin kun kerroin näistä uniongelmista ja haastavasta arjesta, syömishäiriön kanssa elämisestä ja sairaanhoitaja ja hänen kanssaan ollut sh-opiskelija osasivat aina sopiviin kohtiin kommentoida empaattisesti. Kuten esim”sulla on tosiaan todella rankkaa”, ”ei ihme että koet olevasi äärirajoilla”, ”sä olet todella hyvin jaksanut, sun ei tarvitse jaksaa näin hyvin”, ”ei ihme että olet väsynyt”, ”sulla on oikeus hakea ja saada apua” yms. Raatorehellisyys siis toimi. Tai miksipä ei olisi toiminut. Jos se ei toimi, niin ei vähättelyllä ainakaan mitään saa..

Toisaalta liikaa törmää siihen yleiseen ajattelutapaan, että tämä vaan on normaalia pikkulapsiperheen arkea, tai esimerkiksi että laihtuminen on vain fyysinen prosessi ja vaan pitäisi ottaa niskasta kiinni jne.
Toki tietty jossain rajoissa noin onkin, mutta kun itsekin listasin kaikki terveydentilaa alentavat vaivat ja tekijät, niin en enää tiedä että miten olen jaksanut edes näin kauan/hyvin. Lisäksi sitten nuo omat ongelmat vaikeuttaa tätä arkea niin paljon, että siinä vaiheessa kun normaali univelkainen äiti nukkuu kun lapsetkin, niin minä valvon(niinkuin nyt) ja vatvon näitä juttuja.
Tämä tuli juuri äsken vastaan..
http://www.iltalehti.fi/terveys/2015120720793964_tr.shtml

Sain nyt lähetteen verikokeisiin(aivan tosi pitkä litania kaikenlaista) ja sen jälkeen kun oon niissä käynyt, saan varata tunnin ajan omalääkärille. Tunnin ajalla ehtii jo aika paljon kaikenlaista, kun ei tää sairaanhoitajan aikakaan ollut kuin 45minuuttia..
Mun omalääkärini ei ole ainakaan nimen perusteella suomalainen, mutta kuulemma on oikein herttainen nainen.  Se riittäkööt.
Kuulemma voi olla että tarvitsen useammankin ajan ja sitten lääkäri laittaa mua eteenpäin sitten miten katsoo tarpeelliseksi, saa nähdä sitten..

Kun lähdin terkkarilta kotiinpäin ja olin laittamassa takkia päälle, niin lähtivät siitä vastaanottohuoneesta hekin ja kysyivät multa tulenko samalla hissillä. Mä olin ihan hämmentynyt, kun ei mulle oikeasti tullut mieleenkään mennä alaspäin hissillä. Ylöskin sentään menin kävellen, kun olin sen verran ajoissa, että erittäin kiusallisena pitämäni hengästyminen ehti mennä ohi ennen h-hetkeä. Kipittäessäni alas, huomasin että hekin menivät vain yhden kerroksen alaspäin.. Mulla oli niin kevyt olo tuon reissun jälkeen, että olisin voinut vaikka leijailla kotiin asti.
Mä olen myös tajunnut ihan viimepäivinä, miten paljon miestäni rakastan ja kuinka onnellinen siinä asiassa olen, että mulla on tuollainen komea ja ymmärtäväinen kultakimpale täällä kotona, jonka kanssa ei tarvitse ikinä riidellä ja joka tukee ja huolehtii aina kun sitä tarvitaan.
Mieliala on ollut nyt muutenkin parempi taas, johtuu varmaan joulusta.. Ja kuukautiskierrosta, hah hah!

Pohjalla

Pohjalla

Kukkuu vain, olenpa pitkään onnistunutkin välttelemään tänne kirjoittamista.

En edes halua kertoa mitä täällä on tapahtunut, mutta olen taas palannut vanhoihin huonoihin tapoihini. Tai siis, eihän siinä mitään kertomista olekaan, mättämistä mättämistä suljettujen ovien takana ja paino kävi taas kerran ennätyslukemissa…. 😦

Joitain viikkoja sitten soitti työkkärin täti ja tivasi tylynä, että miksen ole työllistynyt ja mitä olen tehnyt asian eteen ja miksei minua ole palkattu haastatteluista. Lopulta suutahdin sen vihjailuista ja totesin sitten lopulta raadollisesti suoraan, että mikä mättää ja lopulta sainkin lähetteen työttömien terveystarkistukseen ja useammat pahoittelut, jos hän loukkasi. Loukkaaminen ehkä väärä sana, totuuttahan tuo oli ja odotinkin että koska tähän asiaan joku puuttuu ja saisin apua. Nyt vaan ongelmana se, että jouduin ensimmäisen ajan perumaan painavan perhesyyn takia ja uutta en saanut, kun ei ollut ”ajanvarauskalenteri auki vielä” ja tänään en muistanut soittaa. Mutta tämä ei voi venyä pitkään, koska muuten katkeaa tuet.

Tuntuu taas aika epätoivoiselta, ei ole motivaatiota paljoa mihinkään. Plantaarifaskiitti vaivaa tosi paljon ja vaikuttaa monella tavalla elämään. Esikoisella oli todella huono nukkumiskausi, mutta onneksi nyt *kopkop* se on vähän parantunut(lahjomalla)..
Kirjoitin syömishäiriön plantaarifaskiitin lisäksi tuohon lähetteeseen, kun siinä oli kohta ”asioita joista haluan keskustella”, joten perua ei enää voi. Lisäksi siinä kysyttiin kaikenlaista elintavoista, mm unitottumuksista, surkeaa laittaa siihen että nukun 3-6h yössä, mutta niinkuin meillä käynyt unikouluohjaajakin sanoi, asialle ei välttämättä mitään voi, vain aika auttaa ja totesi että ei yhtään ihmettele että meillä arki on vaikeaa ja etten pystyisi työssä jaksamaankaan tässä tilanteessa..

Saa nähdä mitä sanoo ammattilainen ja minkälaisia ratkaisuja tälläiselle moniongelmaiselle keksii. Tuo eka aikahan on vain sairaanhoitajalle, sanoin kyllä jo puhelimessa, että ei taida riittää, eikä taida yleislääkärikään riittää, vaan tarvitaan jo moniammatillinen hoitotiimi ja sairaanhoitaja sanoi ymmärtävänsä, mutta valitettavasti polku on tämä, että järjestyksessä mennään. Toivottavasti saan apua, eikä tielle osu mitään epäempaattisia tai muuten ikäviä ihmisiä. Onneksi omanarvontuntoni on sentään sen verran hyvä, että aika herkästi tulee sanottua suorat sanat, jos koen tilanteen menevän asiattomaksi. Olen iloinen siitä, että edes pikkuhiljaa olen tämän ongelman kanssa tullut edes pikkiriikkisen sinuiksi, puhuin tästä jo yhdellä foorumillakin omalla vakkarinimimerkillä, mikä oli jo iso askel. Ehkä tämän kohta myönnän jo muillekin läheisille, kuin vain miehelle. Tämä on kuitenkin yhä meidän perheessä asia, mistä ei hirveesti puhuta, mies on myös vähän tunnesyöppö, mutta omaa vain paremman itsekurin(ja muuta elämänsisältöä) kuin minä..

Huih, olen epävakaa, kuin eilinen ilma! Eli hoitoonhakeutumisen vaikeutta, ahdistusta ja ahmimishimoa..

Huih, olen epävakaa, kuin eilinen ilma! Eli hoitoonhakeutumisen vaikeutta, ahdistusta ja ahmimishimoa..

Jäin pyörittelemään mielessäni tuota lääkäriin hakeutumista ja etsin jo numeron varatakseni omalääkäriajan. Sitten huomasin että omalääkärini on nykyään venäläinen. En siis ole käynyt kuin kerran terveyskeskuslääkärissä täällä, joten omalääkärini on vuosien varrella ilmeisesti vaihtunut. Olen ehkä hieman rasistinen, mutta muutamat omat kokemukseni menneisyydessä kertovat etteivät venäläiset terveyskeskuslääkärit ole kovin empaattisia tai muutenkaan kovin motivoituneita, tai kyse on lähinnä vaan kulttuurierosta, ja terveyskeskuksen mahdollistamista resursseista auttaa potilasta. Eli kiire, kielimuuri ja evvk. Toki voin olla väärässä ja hyi minua kun näkemättä tuomitsen, mutta toimin nyt puhtaasti vaistojeni varassa ja peräännyin.
Harmittaa, kun näin jo sieluni silmin meneväni jollekin lasteni neuvolalääkärin kaltaiselle mukavalle, lämpimänoloiselle empaattiselle naiselle(tai miehelle), joka katsoisi tosi syvälle silmiin ja sanoisi ammattilaisena asioita, jotka toisivat lohtua ja tsemppaisivat ja minulla olisi viimein helpottunut olo, kun vihdoin hain apua ja virallisen diagnoosin myötä kokisin että  paraneminen voisi kunnolla alkaa.

Ehkä tälläistä palvelua saakin vain yksityiseltä..

Tutkin, saisinko aikaa yksityiselle ja olisi tänään ollutkin yksin psykiatrian erikoislääkärille 60min aika, mutta sellaiseen aikaan jotta mies olisi joutunut tekemään erikoisjärjestelyitä ehtiäkseen siksi kotiin. Sehän ei hälle oikein sopinut ja seuraavat vastaanottoajat olisivat vasta viikon päästä. Eikö viikon päästä sitten kävisi, kysyi mies. Viikonloppu, viikko, kuukausi, iäisyys. Kaikki kuulostaa pitkältä, ainakin ihmiselle joka koittaa nyt elää päivä kerrallaan ja selvitä tästä kaikesta yksin kunnialla.


Turhauduin ja ahdistuin. Itkettää. Tekee mieli ahmia jotain. Söin juuri 45min sitten kunnollisen lounaan, joten nälkä minulla ei ole, vaan paha mieli koska mies ei koe asiaa niin tärkeäksi kuin minä. Tai ei ymmärrä, miten iso kynnys tuo lääkärille meno asian tiimoilta minulle on ja mitä enemmän sitä taas mietin, niin haluan siirtää sitä taas ja tiedän että se jää. Nytkin mietin että onko se oikeasti sittenkään tärkeää. Tarvitsenko oikeasti diagnoosia mihinkään, jos en välttämättä tarvitse muuta ammatillista apua? Lisäksi jos siirrän sitä ensi viikolle, minun pitäisi ottaa se aika päiväsaikaan ja selittää jotenkin lastenhoitajalle, että miksi olen menossa lääkäriin keskellä päivää.. Ahdistaa ajatus, että minun pitäis tämän takia valehdella tai kertoa totuus esim appivanhemmille, eeeei kiitos.
Olen vihainen miehelle, kun ajattelen että hänen mielestään asia ei ole tärkeä ja toisaalta itselleni, koska olen liian ”kaikkinythetimulle”, tein itsestäni martyyrin ja ahdistaa, että tärkeäksi kokemaani asiaa pitäisi siirtää. Mietin myös katkerana, että ajatteleekohan mies, että yksityinen psykiatri olisi vain ajan- ja rahanhukkaa koska kuitenkin ensi viikolla olen jo unohtanut koko tämän jutun ja palannut takaisin vanhaan..? Tätä ajatusta mietin usein. Vaikka oikeasti kyllä tiedän, ettei sillä ole mitään merkitystä!! Perkele sentään tätä pääkoppaa.

Olen suunnattoman ärsyyntynyt siitäkin, että näinkin pieni vastoinkäyminen saa jo miettimään miltä tuntuisi syödä itsensä ähkyksi, jopa lapsen nähden. Noh, en kuitenkaan sortunut, aion mennä tänään kuitenkin lenkille kun mies tulee, vaikka jalkoja särkeekin. Ahmitaan sitten vaikka asfalttia, jaloilla. Suututtaa.