Ah, kevät! Uusi sänky ja kiropraktiikkaa sairaalloisen lihavalle.

Ah, kevät! Uusi sänky ja kiropraktiikkaa sairaalloisen lihavalle.

Koko kevät on enemmän ja vähemmän mennyt sairastellessa. Vatsatautia, flunssaa, mystisiä hammasvaivoja, flunssaa jne.. Nyt näyttää jo paremmalta. Tämän takia en ole ehtinyt montaakaan kertaa psykoterapiassa käymään vaan jouduin perumaan/siirtämään aikoja, mutta sain käytyä lääkärissä joka kirjoitti nyt tuon b-lausunnon kelaa varten ja tänään olisi tarkoitus se kelaan palauttaa.

Kirjoitetaampa hieman muitakin kuulumisia.. Ostettiin vajaa kuukausi sitten uusi sänky. Vihdoin!! Vanha oli niin kamala, että yöunien laatu alkoi olla hyvin kyseenalainen. Lisäksi mun kroppa alkoi oireilla niin pahasti, etten pystynyt enää kunnolla sängyssä nukkumaan.
Koska ollaan miehen kanssa molemmat ylipainoisia, ei sängyn valinta ollut helppoa. Joustinpatja oli edellinenkin painunut sieltä täältä heti alkuunsa, joten tällä kertaa ei haluttu valita sellaista, joka ei olisi nimenomaan tarkoitettu painaville nukkujille. Kuitenkaan sänky ei saisi olla liiankaan kova, koska minä nukun eniten kyljelläni ja vanha sänky oli liian kova ja kipeytti lantioni.
Käytiin testailemassa eri vaihtoehtoja ja ihastuttiin Askon Airflow-runkopatjaan. Siitä valitsimme medium-kovuuden ja päätettiin ottaa siihen päälle budjettimme rajallisuuden takia Ikeasta laadukkaaksi ja hyväksi kokeilemamme älyvaahto-petauspatja Tussöy. Jalat otettiin uusiokäyttöön vanhasta sängystä ja ne sopivat hyvin, vaikka vanha sänky oli Sotkasta. Kuitenkin säästettiin tässäkin reilusti rahaa ja myös luontoa. Vanha sänky meneekin jätelavalle, kun moinen tulee taloyhtiön talkooviikonloppuna pihalle. Valitettavasti se on niin pahasti painunut sieltä täältä, että sitä ei voi kierrättää eteenpäin.
Uuden sängyn myötä myös nukkumaanmenosta on tullut miellyttävää. Sänkyyn tekee mieli. Se ei ole enää jokailtainen pakkopulla, vaan ihana syli, johon haluaa käpertyä mahdollisimman pian illan tultua ja huokaista onnellisena. Hyvät yöunet ovat myös auttaneet muihin ongelmiin, kuten esimerkiksi herkkujenhimoon ja tietenkin käyttäytymismallit valvominen+herkkujen syönti on jäänyt sen myötä pois.

Samoihin aikoihin bongasin myös paikallisen ilmaislehden kannesta ilmoituksen uudesta kiropraktikosta. Kuitenkin heitin lehden roskikseen ja unohdin koko jutun, mutta kun alkoi uuden sängyn myötä kropan jumitkin VÄHÄN helpottaa, niin aloin pähkätä asiaa että menisinkö hierojalle vai kiropraktikolle, hierojalla olen käynty ennenkin, mutta apu ollut tosi lyhytaikaista. Kiropraktikko kiinnostaisi, kun jäin miettimään olisko mulla kropassa muutakin vaivaa, kuin jumiset lihakset. Googlasin ja löysinkin nettiajanvarauksen tuossa melko lähellä vastaanottoa pitävälle naiskiropraktikolle. Kuitenkin oli pakko kysyä vielä fb:n kautta, että voiko näin sairaalloisen ylipainoinen hyötyä kiropraktiikasta, ei minua saa taivutettua mihinkään ihmeellisiin niksautus- ja rusautusasentoihin, mitä googlaamillani youtubevideoilla näin. Olin jo perumassa koko juttua!! Hän vastasi, että ole huoleti, kaikille löytyy sopiva keino saada kroppa kuntoon ja minähän sitten menin. Voi autuus ja taivaallisuus! Nyt takana on kolme käyntiä ja vielä aion käydä yhden kerran. Moni normaali”kuntoinen” varmasti hyötyy jo yhdestä tai kahdesta käynnistä, mutta minähän en ole kehoani hoitanut mitenkään, vaan päinvastoin rankaissut sitä ja kohdellut todella huonosti kaikin tavoin. Kiropraktikko sai kroppani vetrymään todella paljon ja hän kävi läpi koko vartalon ongelmapaikat, päästä jalkapohjiin! Eikä se ollut mitään vääntelemistä tai rusauttelua(paitsi muutamasta kohtaa), vaan lähinnä sellaista painelua ja hieromista, mutta kuitenkin täysin erilaista kuin hierojan suorittama. Paljon intensiivisempää ja tehokkaampaa! Asennot olivat mahallaan/selällään makuu ja hoitopöydän laidalla istuminen, eli ei mitään akrobatiaa todellakaan! Kaikki plantaarifaskiittivaivat ja muut kolotukset saivat kyytiä. Lonkankoukistajatkin! Hinta oli 60euroa kerta, eli ei edes niin kallis kuin odotin. Varsinkin kun tuntui että yksi käynti auttoi enemmän kuin useampi hierontakerta.

Kiropraktikkokäynneillä oli muutakin arvoa, kuin fyysinen. Se miten hän kohteli kehoani ja miten kehoni reagoi kiropraktiikkaan avasi silmiäni monella tapaa. Kroppani alkoi tuntua hyvältä ja taas ”omalta” ja parantava kosketus sai minut ajattelemaan, että olen ihan hyvä tälläisenäänkin. Kävely ja liikkuminen alkoi tuntua taas miellyttävältä!  Itsetuntoni parani monellakin tapaa ja huomasin ilokseni peilistä, että ryhtini parantumisen myötä myös rumat niinsanotut selkätissit ovat pienentyneet lähes olemattomiin!

Mutta nyt en ehdi kirjoittelemaan enempää, vaan pitää alkaa rustata tuota kelan hakemusta ja tunnin päästä on psykoterapia-aika.

Loma takana

Loma takana

Aika rientää kuin siivillä, tuntuu että tuo väli joulusta ja uudestavuodesta tähän lomareissuun meni aivan todella nopeasti. Lomasta puhumattakaan, melkein tuntuu että olinko mä siellä tosiaan viikon?
Kyllä mä ilmeisesti sitten olin ja nautin kyllä täysillä. Mutta ihaninta oli palata kotiin, miehen kanssa ekat päivät oli täyttä kuhertelua kuin vastarakastuneet ja lapsiakin tullut katsottua tässä ruusunpunaisilla laseilla.
Näin unta että jojoilin taas lomalla 5kg ja kotiin tultuani aika tarkkaan pitikin paikkaansa. Tosin kävin pari kertaa vessassa ja lähti heti pari kiloa. Olin siis todella turvoksissa, varsinkin jaloista, kun lennot vaikuttivat paljon, mutta myös runsas alkoholin juominen ja hiilarisen moskaruuan mättäminen. Eilen vielä tilattiin kotipizzaa ja vaikka en siihen omaan ihan turvaruokaani tukeutunutkaan, niin aikamoinen lätykkä sieltä tuli otettua. Puolustaudutaan nyt edes sillä, että söin siitä kaksi päivää.

Koko syömishäiriöasian olen taas koittanut työntää jonnekkin syvälle syvälle, mutta eihän se kauheasti tuolla lomalla onnistunut, vaan on nyt entistä enemmän mielessä.
Mun toinen (tapaturmia jo hoikkana teininä kokenut) polvi on alkanut vihotella joitain viikkoja sitten ja rutisee ja naksuu, jos sille laittaa enemmän painoa sitä liikuttaessa. Onneksi se ei kuitenkaan ole kipeä, mutta luulen että on vain ajan kysymys, sen verran kauhealta tuo rutina tuntuu ja en ole ihan varma kuuluuko se jopa muidenkin korviin. Tuolla tuli käveltyä paljon, tanssittua, ravattua rappusia ja kaikki oli tällä kunnolla ja ylipainolla tuskaa. Koneessa juuri ja juuri turvavyö mahtui kiinni, tarjotin ei mahtunut lainkaan auki ja söinkin ruokani nerokkaasti syliini asetellun käsimatkatavarakassin päältä. Olikin ihan jees keksintö, koska tätä tarjoitinasiaa stressasin KAMALASTI, mutta loppujen lopuksi se oli murheista pienin. Mun jalat oli aivan kauhean turvoksissa jo ennen lentoa ja tällä massalla paljoa huvittanut jaloitella lennon aikana, onneksi sain nostaa jalat ylös kun vieruskaverit lähtivät yhtäaikaa vessaan ja jonottamisen takia olivat melko kauankin poissa. Pelkästin että saan veritulpan, huih..
Itsetuntoa ei myöskään hivellyt uikkarissa esiintyminen, vaikka ostinkin ennen reissua melko hyvin mun kroppaa imartelevan mekkouikkarin. Meidän hotelli olikin aikuisten hotelli, tosin tuntui että ne mammat kyttäsivät enemmän kuin nuoremmat..  Hotellilla poreammeetkin oli upotettu maahan ja tällä elopainolla uikkareissa sinne pääseminen ja varsinkin pois punkeaminen oli hankalaa, ku se oli sitä jo normaalipainoiselle kaverillekin. Eipä kyllä siellä allasalueella sitten viihdytty muutenkaan, sillä vesi oli melkoisen kylmää, vaikka mukamas altaan ja porealtaiden piti olla lämmitetty.
Hotellihuoneessa mun puolella sänkyä oli vastapäätä peili joka myös kyllä todella koruttomasti paljasti koko totuuden, mä olen kyllä tosi valtava maatessani ja mahani on kuin jäätävä kasa pullataikinaa.
Itsetunto, älä jätä! Pliis, tule takaisin?! Noh ainakin jotain positiivista, että mun kasvojen iho voi tosi hyvin ja kädet myös, ovat niin pehmoiset, ettei uskoiskaan. Ennen lähtöä ne kun olivat niin karheat ja kuivat, että iho ihan repeili ja vuoti verta. Ja kun mies oli mua niin kovasti ikävöinyt, niin sen kehut ja ihana uusrakastuneisuus on ollut kyllä mannaa. Mulla on aivan mahtava mies ja parisuhde! ❤ Lapsetkin tuntuneet niin lahjalta ja muutenkin oma elämä onnekkaalta. Arjesta myös on osannut nyt iloita eri tavalla, onneksi meillä on viikon päästä taas laivamatka, tosin perheen kesken, niin ei ihan kunnolla ehdi arki yllättämään.

Sain tänään vihdoin varattua myös sen psykoterapian. Muistan katselleeni yhtä terapeuttia täältä, joka oli erikoistunut syömishäiriöihin ja nyt bongasin hänet uudestaan ja sain ajan heti jo huomiselle, huih! Toivottavasti hällä on osaamista myös tämän ääripään juttuihin, koska tuntui että vähän jokatoisella terapeutilla oli asiakaspaikat täynnä, eivätkä ottaneet uusia asiakkaita.. Tosin en tiedä miten paljon loppujen lopuksi eri syömishäiriöt edes eroavat toisistaan, jos tarkastellaan yleistä sairastumisen mekaniikkaa ajatusmaailmaa ja toipumisprosesseja.. Tai esim oli kyse mistä tahansa riippuvuudesta.

Kirjoitan varmaan heti huomenna tästä aiheesta lisää, että miten meni, nyt kipin kapin perheelle ruokaa kokkaamaan

Se vaikein kaapista ulostulo..

Se vaikein kaapista ulostulo..

Joulunpyhät ja viimeinenkin lomanripe lusittu. Ei se niin kauheaa ollut, mulla on ollut nyt ”hyvä kausi”, ainakin mielialan suhteen ja yleensä syömiset noudattaa samaa kaavaa. Tosin suklaata on mennyt aika hirveästi, kuten muitakin herkkuja, mutta jos en ole ahminut, niin en osaa ees ajatella sitä pahana. Paino kuitenkin pompannut taas takaisin tuttuihin lukemiin..

Edellispäivän aamuna soi puhelin ja mun isäni soitti. Mutsi oli sanonutkin, että nyt vasta se oli ilmeisesti sisäistänyt sen, kun oli äidiltä kuullut että mulla moinen ongelma on. Äidillekin tästä kuitenkin kerroin jo ainakin 2kk sitten, en tiedä eikö se sitten oo aikasemmin faijalle kertonut, ei vissiin sitten.. Joka tapauksessa vaikeaa oli, mutta myönsin sitten että on syömishäiriö ja ahmista ja olen käynyt juttelemassa. Ja että lääkäri on ehdottanut psykoterapiaa, mutta pitäis sitten etsiä itse terapeutti ja mulla ei ole siihen varaa. Faija oli kovin harmissaan siitä, että olen salaillut asiaa ja lupasi maksaa viulut, jos jonkun sellaisen hyvän löydän ja jos siitä olisi vain mahdollisesti apua. Tulipahan vollotettua taas… Tässä siis huomisen kotiläksynä ottaa yhteyttä ainakin muutamaan psykoterapeuttiin.

Mä en ole enää käynyt siellä sairaanhoitajalla, kun olin sillon loppuvuodesta niin kipeänä ja jouduin sen viimeisimmän ajan peruun ja muistin hänen kertoneen, että hän siirtyy muihin tehtäviin. Totesin sitten että, oon tehnyt sen verran käsitöitä(ennen joulua lähes maanisesti) ja fiilis hyvä, että ei maksa vaivaa enää vähäksi aikaa vaihtaa ihmistä siellä, vaan mahdollisimman pian rahatilanteen mukaan etsiä se terapeutti ja heti kun saan lähetteen, niin hakeutua sinne psykoterapiaan. Onneksi sinne nyt pääsenkin vaikka heti aloittamaan jos vaan hyvän löydän. Aiemman lääkityksen lopettelin lääkärin ohjeiden mukaan, mutta jotenkin se sitten jäi niin, että en aloittanutkaan kunnolla uutta lääkettä siihen heti..
Valitettavasti tuo eka lääke, niin hyvä kun muuten olikin, omasi yhden melko ikävän sivuoireen näin parisuhteessa elävälle, totaalinen haluttomuus. Kun pääsin lääkkeestä eroon, fiilis oli hyvä ja itsehoitokeinot kohdallaan, eikä tullut nyt mitään vastoinkäymisiä elämässä niin.. Noh niin tai näin…

Tämän kanssa kuitenkin pitäis nyt skarpata, koska se mahdollisesti auttais hillitsemään myös ruokahalua ja auttais sinänsä myös laihtumisesta samoin kuin kilpparilääkkeen kanssa pitää nyt skarpata. Tosin sen kanssa tällä hetkellä tilanne on se, että se on loppu ja uusin reseptin soittamalla tk:n omahoitajalle viimeviikolla ja ei ainakaan vielä ole tullut ilmoitusta että olis haettavissa apteekista.. Huonompi juttu sinällään, mutta ei kai auta kuin odotella.
Lisäks mulla saattaa olla astma! Kun tosiaan olin sillon kipeänä, mulla oli TAAS infektioastma ja kävin päivystyksessä, niin se lääkäri oli ihan ihmeissään, että eikö mua ole kontrolloitu noitten jälkeen, kun kuulemma jatkuvat infektioastmat viittaa aivan selvästi siihen, että mulla olis lievä astma, joka sitten oireilee kun tulee tulehdusta. Nyt kun oon itseäni kuulostellut, niin onhan mulla ihan selvät astman oireet, mutta jotenkin niihin on vain tottunut. Nyt tänäänkin illalla makoiltiin miehen kanssa sängyllä ja juteltiin ja hassuteltiin, niin tuo nauraminen sai mut yskimään keuhkoja pihalle kauhean uloshengityksen vinkunan kera.. Normaaliako, ehkä ei? Ja siis tosiaan olen jo täysin parantunut tosta taudista, siitä on jo toista kuukautta varmaan, kun se oli ja meni…
Mun pitäiskin sen astman tiimoilta varten varata omalääkäriaika, mutta mun edellinen käynti omalääkärille edelleen kummittelee tuolla takaraivossa miten se jätti KAIKEN, koko TUNNIN käynnin kirjaamatta ja vähän pelottaa ja ärsyttää, että en tiedä pitäiskö vaan anoa omalääkärin vaihtoa. Pitäis myös varata aika sinne kilpirauhasen ultraan, kun se päivystyslääkäri kirjotti siihenkin lähetteen, kun sanoin että mulla piti olla kontrolli muutenkin(ja siitä ekasta kerrasta on jo kohta vuos) ja mulla oli sillon sen sairastamisen yhteydessä nyt tosi paha pala kurkussa. Tosin se helpotti kans, mutta joka tapauksessa siellä kontrollissa käydä, kun kerran sellaiseen pääsee ja kilpirauhanen on aristava edelleen. Ehkä mä hoidan nää kaikki nyt ens viikolla.

Ystävystyin myös joulun alla vähän syvemmin yhden naapurini kanssa ja sain olla luottamuksen arvoinen muutamissa isoissa asioissa. Aika kivalta tuntui sekin, vaikka rankkoja asioita olikin.
Lisäksi käytiin pariinkin otteeseen eri tyttöporukalla kaupungilla, ekaa kertaa tässä kaupungissa mulla oli joku paikallinen oma ystävä, jonka/joiden kanssa tehdä jotain tai mennä jonnekin. Eihän siihen mennytkään kuin viisi vuotta 😀

Reissuunkaan ei ole kuin pari viikkoa. Huonon itsetunnon aiheuttama suhtautuminen koko lomaan, saati matkaan alkaa jo lieventyä, osittain sen takia että värkkäsin tosiaan käsitöitä kaikille lahjaksi, mutta myös myyntiin joulun alla ja koen nyt jotenkin enemmän ansaitsevani tuon reissun. Lisäksi mies on kovasti kehunut mun aikaansaavuuttani, läheisistä puhumattakaan ja sehän on ollut todella mannaa mulle.
Tilasin miehen siunauksella paketin edullisia vaatteita briteistä ja niistä sen verran moni oli hyvä, että siinäkin mielessä on olo vähän helpottunut. Mulla oli vähän ressiä, että mitä ihmettä mä puen siellä päälle, kun mun kaikki vanhat kesäkuteet alkaa olla jo ihan nuhjaisia. Eivätkä ne ole edes järin kesäisiä ja suurimman osan kanssa näytän aika kauhealta…. Nyt sitten on halpoja tekokuiturättejä taas yhdeksi vuodeksi, kunnes voin todeta taas vuoden päästä saman ongelman, hah!

Kellokin kohta yksi yöllä.. Meillä ollut selkeesti rankka loma, kun tänään ulkoiltiin ja syötiin ja lopulta leffan ääressä koko perhe koisattiin tossa meidän pienellä kulmasohvalla. Mulla ihan jalatkin jumissa, kun pienessä mytyssä yritin jalat pystyssä siinä torkkua, vähän liian hyvin onnistuikin, kun nyt ei väsytä. Mutta onneksi ei tarvitse murehtia tai märehtiä, vaan tieni vie nyt virkkaamaan virkkaamaan……. 🙂

Aloitetaan ihan alusta.
Tapasin harrastukseni parissa netissä ihmisen, jonka kanssa olen ollut melko tiiviistikin yhteyksissä tämän harrastuksen tiimoilta ja jutellut sittemmin kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Hänestä on tullut yllättävän tärkeä minulle ja olenkin hänelle kertonut paljon murheitani. Hän vaikuttaa tosi kivalta ja ihan rennoltakin tyypiltä, vaikka on minua yli 10v nuorempi ja aivan eri elämäntilanteessa kaikin puolin. Nyt hän on ehdottanut tapaamista ystävinä, mutta itse olen aivan kauhuissani.
Ensisijaisesti toki minua häiritsee tuo ikäero, mutta myös tämä minun painoni. Tiedän että ei se ole mikään ystävyyden este, mutta jotenkin pelkään, että sitten hänelle realisoituu että miten eri maailmoista olemme ja menetän hyvän ystäväni.
Olen aika paljon uskaltautunut kertomaan näistä omista solmuistani(esim juurikin tästä syömishäiriöstä) ja usein hölöttänyt muutenkin näitä ongelmiani, eikä hän ole vielä mihinkään kadonnut.. Päinvastoin, koittanut tsempata ettei niillä olisi merkitystä ja muuta, mutta itse nyt koitan tässä kovasti muuria kaikesta huolimatta taas rakentaa ja itse piiskata itseni maanrakoon.
Lisäksi minulle on taas rantautunut menneisyydestä paha tapa ylianalysoida toisen sanomisia ja etsiä niistä negatiivisia taustamerkityksiä. Pyysikö se minua kahville vain kohteliaisuudesta(olettaen että kieltäydyn), tai sääliikö se minua, koska olen epätoivoisen ja yksinäisen oloinen? Haluaako se nähdä miltä näyttää noin sekavan oloinen ihminen? Miksi joku haluaisi nähdä mut tai tutustua muhun? Aloin taas miettiä että mitä miehenikään minussa näkee..
Lisäksi jotenkin itsetuntoni on nollissa, kun mietin mitä annettavaa minulla olisi jollekin uudelle ihmiselle, kun olen tommosissa tilanteissa ensin tosi paiseessa… Miehenikin sanoi että ekalla tapaamisella sai musta aivan erilaisen kuvan, kun olin niin jännittynyt ja ujostelin. Enkä mä normaalisti ole todellakaan sellainen..

Entä kun näemme ja hän toteaa minun todellakin olevan vanha, sairaalloisen lihava, epätoivoinen, yksinäinen, ruma, sekä tajuaa miten eri maailmoista olemme ikäeromme ja elämäntilanteemme takia. Nämä siis eivät ole semmosia ”älähän nyt”, vaan oikeasti faktaa. Ne muut sitten siihen päälle. Ja vaikka olisin miten mukava, niin kuinka moni ihminen haluaa katsoa tuollaisen kuoren alle ja jos, niin miksi…
Miksi itse ajattelen näin ja sitten kuitenkin pelkään että joku muukin ajattelisi noin? Pelkään sitä niin paljon, että en halua ottaa riskiä. Hulluinta tässä on se, että tämä henkilö ei ole ikinä ollut mitenkään pinnallinen, päinvastoin. Hän on tosi fiksun oloinen ja tuon harrastuksen tiimoilta jaksanut neuvoa ja tsempata mua, vaikka olisin mokaillut miten paljon.

Sinkkuaikoinani tapailin paljonkin uusia tyyppejä netistä, välillä miehiä ihan treffimielessäkin ja ei mulla silloin tämmösiä ajatuksia ollut. Olin toki 10-20kg pienempi(mikä tässä painossa ei kyllä merkittävästi asiaa muuta nykypäivään verrattuna) ja raskaudet eivät olleet muuttaneet kroppaani, joten mahduin esim pienempiin vaatteisiin kuin sen jälkeen samanpainoisena. Itsetuntoni oli välillä vähän liiankin hyvä ja en voisi sanoa, että miesseurastakaan olisi ihan hirveästi puutetta tullut. Aika harvat sokkotreffit päätyivät katastrofiin, suurin osa niistä kehkeytyi pidemmäksikin kaveruudeksi tai joksikin enemmänkin.
Nyt itsetuntoni on todella huono, lisäksi nämä kotona vietetyt vuodet ovat tehneet minusta arkajalan. Olen todella huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja en enää pidä itseäni hyvännäköisenä ja hauskana tyyppinä, kroppani hyvät puolet ovat vain surullinen muisto ja valitettavasti se vaan menee niin, että asenteeni varmasti näkyy ulospäin.

Tätä siis olen miettinyt muutamat viime päivät, tänään sain sitten vähän lisää ajateltavaa aiheesta..
Tänään vein olimme lasteni kanssa, kun hänen leikkikaverinsa puhui toisen pojan kanssa, että ompa tuon äiti iso ja onkohan se kaksi kertaa yhtä iso kuin..? Multa meni osa ohi, kun tietoisesti en ollut kuulevinani. Silti kuulin tarpeeksi ja tunsin miten sielua ja sydäntä kirvelsi, vaikka tuo oli kohtalaisen viatonta ja kotimatkalla nieleskelin kyyneleitä.. En edes surrut itseni takia, vaan muistan miten paljon itse häpesin omaa lihavaa äitiäni.
Tämä taas ei parantanut ainakaan noita itsetuntoasioita, kun pitäisi keksiä syitä, miksi joku minusta pitäisi..

Lisäksi psykan puolelta ei ole kuulunut mitään, nyt on kulunut tuosta lääkärikäynnistä jo 7 viikkoa, eli kohta 2kk.. Alkaa iskeä jo epäusko, varsinkin tälläisinä päivinä..