Elämäni raskain kesä!

Elämäni raskain kesä!

Äitini kuoli vajaa 2kk sitten, ensin sairastettuaan pitkään useita, vaikeita ylipainoon liittyviä liitännäissairauksia, loppuhetkensä sairaalassa hiljaa kuihtuen pois.
Jokainen voi varmaankin kuvitella mitä ajatuksia tuo herätti näin ylipainoisella tyttärellä, saati muuten..

Ajat ovat olleet raskaita ja vaikeita kaikin puolin, mutta onneksi en ole hukuttanut surujani herkkuihin niin pahasti. Suru itsessään on ollut prosessi, joka on edelleen kesken, mutta vaikeinta ja raskainta on ollut iäkkäästä isästäni ja hänen asioistaan huolehtiminen.Lapsetkin ovat jääneet tuon ”ison lapsen” vaatiessa huomiota toiselle sijalle ja reagoivat tietty siihen, että ei olla tehty yhdessä paljoakaan ja ovat olleet paljon toisessa mummolassa hoidossa..
Onneksi nyt näyttää asiat pikkuhiljaa helpottavan, kun arki alkaa astua kuvioihin. Helteestä ei paljon ole ehtinyt nauttia, varsinkaan kun ei ole ollut yhteistä loma-aikaa, mutta josko sekin tästä ja toisaalta positiviista että normaali arkikin alkaa tuntua juhlalta kun ylimääräinen säätö jää pois..

Syömiset kaikin puolin ovat aika pitkälti rauhoittuneet, kaikista vaikeuksista huolimatta. Kroppani sen sijaan sanoo, että se ei oikein enää jaksa. Helteillä tietty osuutta myös asiaan, mutta muutenkin. Tuntuu kuin olisin yli 80-vuotias ja liikkumiseni varmaan näyttääkin siltä. Lonkkani/alaselkäni kipuilee edelleen selittämättömästi, lihakset eivät niinkään ole enää jumissa, kun olen jaksanut vähän kroppaa huoltaa kipukoukulla ja venyttelemällä, mutta mun ei tarvitse istua kuin hetki keittiön puutuolilla, niin en meinaa päästä ylös, kun kipu syvällä lonkassa on niin inhottava. Iltaisin kun käyn makuulle, särky on lähes sietämätön! Edelleen mulla on tuo lääkärihommeli kesken, mutta tänään meen taas hoitajalle ja alkuviikosta lääkärille, josko se tulkkais mulle sen lannerangan röntgenin tulokset, ainakin senkka minulla oli myös reilusti koholla, että onko mulla joku tuki- ja liikuntaelinsairaus, vai johtuuko tuo kaikki vaan elintavoista..Ajattelin myös pyytää lähetettä lihavuusleikkaukseen. Ristiriitaiset fiilikset, mutta tuli olo että tässä nyt on kokeiltu jo kutakuinkin kaikkea ja koko ajan kuluu aikaa kun elämä valuu ”hukkaan”.. Ainakin katsoa että mitä ne siitä sanoo, että sopisiko se edes minulle, tai olisko joku muu väylä vielä mahdollinen.

Enkä nyt tarkoita tuolla hukkaanvalumisella mitään ”sitku”- elämää. Vaan niitä arjen asioita, jotka eivät ole näin massiivisella ylipainolla mahdollisia! Sitä että mä haluan leikkiä ja kirmata mun lasten kanssa ulkona, leikkiä lattialla heidän kanssaan ilman että tarvii tyyliin nosturin että pääsen ylös. Haluan pystyä kävelemään matkoja kuten normaalit ihmiset, haluan mahtua huvipuistolaitteisiin, haluan pyöräillä ilman että kumit menee littaan ja vanteet soikeiksi.. Haluan laittaa turvavyön ilman että mun pitää pelätä riittääkö se, haluan istua lentokoneessa niin että saan tarjottimen kunnolla alas ja ilman että vyöryn vieruskaverien päälle ja ilman jatkopalaa turvavyöhön!  Haluan solmia kengännauhani normaalisti, haluan ostaa tietokonetuolin ilman, että minun pitää kytätä jotain painorajoja. Haluan jaksaa tanssia pilkkuun asti baarissa ilman että läähätän ja hikoan heti kuin pieni sika, haluan pomppia trampalla(meidän muksujen trampan painoraja 80kg), haluan luistella ilman että pelkään polvieni räjähtävän tai että rikon itseni jos kaadun enkä pääse enää ylös, haluan mahtua istumaan käsinojalliseen kapeaan tuoliin ilman että lantioni likistyy niin että veri lakkaa kiertämästä. Haluan seistä varpaillani(esim kun keittiössä tarvitsen jotain yläkaapista) ilman että tuntuu ja kuulostaa että nilkkani murtuvat. Haluan kölliä riippumatossa, haluan ostaa vaatteita ilman ”läskiveroa”, tai ylipäätään ostaa mieluisia vaatteita ilman että pitää ekana kytätä mahtaakohan löytyä kokoa (yleensä ei).

Tähän sitten päälle on lukuisia niitä asioita, joita en tee koska en halua. Esim en käytä koskaan hihattomia, koska mun ”hauikset” ovat ihan todella epämuodostuneet möhkyrät. Näyttää samalta kuin meemi missä otettu habaan jotain implanttia/pistoksia, mutta mulla tää on ihan ehtaa fläsää. En tajua miten se pysyy tuossa päälipuolella pullottamassa, kun kaikilla muilla lihavilla ne roikkuu alaspäin(eli allit)..?!
Jokatapauksessa tähän lisäksi muita asioita ja terveydelliset seikat, joita ei toki kukaan pysty ennustamaan mitä on luvasssa tai millainen oloni olisi nyt, jos olisin hoikka. Faktat kuitenkin tietävät kaikki, varsinkin kun geenit eivät anna tässä tapauksessa armoa välttämättä laihduttamisellakaan.

Nämä ovat asioita joihin olen tässä 20vuoden mittaan tottunut ja sopeutunut. En varsinaisesti osaa kaivata niitä arjessa, mutta aina välillä mielessäni käy, että asiat voisivat olla toisin. Jollekin, joka lihoaa nopeasti, nämä ehkä riittävät motivoimaan tarpeeksi omaan aktivoitumiseen, mutta itselle lihavuus on niin sisäänrakentunut, että en osaa ajatella että nuo voisivat olla minulle edes enää mahdollisia, kun eivät ole tähänkään asti aikuisiällä olleet. Vai olisivatko ehkä sittenkin?

Mainokset
Moikka!

Moikka!

Mulla kävi uudestaan tuo sama, että kirjautumistiedot hävisivät.. Onneksi olin kirjoitellut niitä muistiin itselleni, kun en näitä käytä normaalisti juuri koskaan, ehkä voisin vielä kirjoittaa ne ylös sellaiseen paikkaan että löydänkin ne tarvittaessa…

Taas ihan hirveästi tapahtunut tietenkin, kun kuukausia kulunut..
Tuo Patrikin kurssi on ollut tosi hyvä, mutta sitten oltiin talvilomalla perheen kanssa etelänlomalla ja siihen päälle koko perhe vuorotellen kipeänä ja minä sain taas jonkun kamalan keuhkotaudin riesakseni, joten kurssi meni vähän jäihin. Nyt vasta olen ehtinyt kirimään jälkeen jäämistä, onneksi siellä on ollut rauhallista tahtia ja muutenkin kohtia jotka eivät oikeastaan minua juurikaan koske.

Muutoin kyllä olen oivaltanut jo kurssin aikana kaikenlaista.  Suurin oivallus on ollut se, ettei mulla ehkä olekaan, ainakaan niin pahaa syömishäiriötä kun luulin, vaan kyse on kaikkien asioiden yhteistekijöistä. Nälkävelka, uniongelmat, jaksaminen, terveysongelmat ym ym ja välillä tulee niitä hyviä päiviä toki, mutta vaikka aika paljon on huonoja, en enää syytä niin paljon itseäni lipsumisesta vaan ehkä ymmärrän paremmin tekijöitä siinä taustalla. Sama pätee muihin elämänhallinnan ongelmiin! Jos ei saa nukuttua tai on kipeänä, ei huvita pitää kotia niin siistinä tai touhuta muuta ekstraa, eikä siitä itseä soimaamalla saa kuin pahan mielen ja lisää ongelmia. Toisaalta sitten taas ymmärrän kyllä myös sen, että itse olen avainasemassa myös siinä, että muutos tapahtuu, mutta se ei tapahdu heti ja jotkut asiat ovat hyvinkin monimutkaisia. Minullakin on ollut ahmimistaustaa ja syömisongelmaa jo lapsena, joten olisi ihan naurettava ajatus että ~30v jatkuneet tavat esim purkaa ahdistusta häviäisivät tuosta vaan ja oppisin uudet kikat syömisrytmeineen täysin muutamassa kuukaudessa tai edes vuodessa tai parissa!!

Uniongelmat on jo pidempään olleet pienenemään päin ja nukun huonoinakin öinä paremmin kuin moniin aikoihin ja toisaalta jaksamisen eteenkin on tehty töitä, mutta sitten on paljon asioita joihin ei voi itse vaikuttaa. Meidän arki erityisherkän refluksikon ja mahdollisen erityislapsen kanssa on välillä haastavaa ja raskastakin, kun avun saamiseksi pitää välillä takoa nyrkkiä pöytään(siis kuvainnollisesti, heh). Mutta on meidän arki paljoa helpottunut ja omakin jaksaminen aivan eri kantimissa, kuin esim vuosi sitten. Lisäksi en syytä pojan vaikeasta käytöksestä enää itseäni, vaan kiitos päiväkodin, sekä varsinkin rautaisen toimintaterapeutin, vihdoin joku muukin, varsinkin ammattilainen on huomannut meidän jokapäiväiset haasteet.
Laitoin tuo ”mahdollinen erityislapsi” ihan sen takia, kun ikää on vielä sen verran vähän ettei nyt akuutisti vielä lähdetä mitään diagnooseja tekemään, vaan odotellaan auttaako aika ainakin osaan asioista, mutta kuulemma ”kun lapsen aistiprofiilit ovat näin vahvasti ei-tyypillisiä, niin lähes aina aistiherkkyys oireisiin linkittyy muutakin, mikä usein häiritsee lapsen kehityksen etenemistä”. Tämä on ollutkin yksi suurimmista yksittäisistä tekijöistä vaikuttaen omaan jaksamiseen, kun vihdoin saanut ymmärrystä ja tukea niihin tuntemuksiin ja ajatuksiin, mitä itsellä on ollut jo useamman vuoden, että oma lapsi ei ole ihan niinkuin muut. Toisaalta myös itsesyytökset ovat olleet aikoinaan kovia, kun esim perheneuvolassa asiaa ei otettu lainkaan vakavasti, vaan annettiin ymmärtää että kyse ei ole lapsesta vaan meistä, että meidän vanhemmuustaidoissa on vikaa, mun jaksamisessa ym.. No varmasti parannettaava niissäkin, mutta asia esitettiin vähän kurjasti ja vaan pahensi asiaa. Jälkikäteen olen lukenut vastaavanlaisia tarinoita muualtakin, apua ei todellakaan helposti nykypäivänä saa, ellet jaksa sitä todella passiivisagressiivisesti ja sitkeästi vaatia! Resurssit ovat huonot jne.

Jaksamisesta aasinsiltana.. Hommasin myös itselleni pitkän harkinnan jälkeen samsung gear fit 2:n aktiivisuusrannekkeen kaikilla herkuilla. Se on ollut todella mainio, mitä nyt valitettavasti rannetatuointini takia se ei untani oikein mittaa, vaan tatuoinnin häiritessä kontaktia kuvittelee vähän väliä olevansa pois ranteesta. Kuitenkin olen ollut yllättynyt siitä, että miten paljon minulla tulee arkena liikuntaa jos ei ole pelkkää kotipäivää. Lasten kanssa ulkoilu, kirppis tai kauppareissu ja 7000 askelta on ihan perus. Kymppitonni harvemmin paukkuu rikki, mutta ottaen huomioon huonon kuntoni ja mittavan ylipainoni, vaivoista puhumattakaan, niin olen ihan tyytyväinen tuohon!

Kävin myös lääkärillä tuossa alkukeväästä, ennen sairastelua.. Astmatutkimukset ovat edelleen kesken, kun mulla on kamalaa yskää ollut tuon sairastelun jäljiltä ja kuulemma pitää olla ollut 2viikko oireeton infektion jälkeen, spirometrian ja pef-mittaukset voi tehdä, eli aloitan ne varmaan huomenna, kun tänään unohdin..
Alkoi myös miettiä tarkemmin tuota mun jatkuvaa särkyä selässä/lantiossa ja muissa lihaksissa ja plantaarifaskiittiin sain arcoxia-kuurin ja se auttoi tosi paljon, jalkapohja oli lähes täysin kivuton ja kävely helppoa. Nyt kun kuuri loppui, kipu on pikkuhiljaa palannut takaisin. Noihin muihin kipuihin se ei kyllä auttanut.. Mulla on yksi 30kpl resepti kyllä odottamassa, minkä sain joskus hammaskipuun, ehkä voisin omatoimisesti syödä sen vielä tässä odottaessa kun voin varata aikaa vasta kun noi astmajutut on tehty..
Lääkäri halusi poissulkea myös selkärankareuman oireitteni perusteella ja kävin ns reumakokeissa ja nyt lannerangan röntgenissä. Jälkimmäisestä en ole vielä kuullut tuloksia, mutta verikokeet olivat normaalit senkkaa lukuunottamatta(oli 52 ja reilusti ennen sairastelua, että en tiedä olisko sitten kuitenkin joku tulehdus kropassa tai mikä tota voisi nostaa noinkin paljon) ja tuo ”selkärankareumageeni” oli ainakin negatiivinen. En tiedä voiko silti olla se, jännityksellä odotan mitä sanoo tuo röntgenkuva, silä tosiaan minulla ei oikein hieroja eikä kiropraktiikkakaan ole auttanut kunnolla noihin lantiokipuihin ja välillä lämpöilenkin aika mystisesti.. Kilpirauhasen ultraääneenkin pitäisi varata aika kun ennätän.
Eli ei ainakaan voi syyttää etteikö olisi tutkittu. Perusverikokeet myös otettiin (kävin hoitajalla, joka määräs ne ennenkuin sain ajan lääkärille) ja ne olivatkin yllättävän hyviä, kolesterolit, ferritiini, b-vitsku ym..

Lisäksi pistin kelan psykoterapian katkolle jo viime vuoden marraskuusta(kiitos vaan kelalle että asia hoitui) jolloin olen viimeksi käynyt tuolla edellisellä ja nyt pitäisi etsiä uusi terapeutti, kun vanha oli ihan.. Joo, tuntui ettei sitä kyllä kiinnostanut mikään muu kuin kassakoneen kilahdus..

Viikonloppuna olen lähdössä parhaan ystäväni ja äitinsä kanssa risteilylle kunnon rentoutumisen merkeissä. Ei alkoholia, eikä rellestystä, vaan hyviä keskusteluja, kirjan lukemista, herkkuruokaa ja kunnon yöunet!

Kohti uusia haasteita!

Kohti uusia haasteita!

Ensimmäinen haaste selätetty, nimittäin se että asensin ajat sitten tietokoneeni käyttöjärjestelmän uusiksi ja kaikki kirjautumistiedot hävisivät. Lopulta tänään vihdoin löysin kauan häviksissä olleen muistilappuni, mihin olin rustannut tämän salasanan, tosin tällä käyttäjätunnuksella luotuun sähköpostiin en päässyt enää kirjautumaan..
Pääasia kuitenkin, että pääsen taas kirjoittelemaan, sillä monesti olen ajatellut arjen karikoissa että pääsisipä purkamaan tänne, eikä se ole ollut mahdollista! Pelkäsin jo, että tämä on mennyt lukkoon kaikesta yrittämisestä, mutta ei onneksi.

Tärkein juttu varmaan se, että ilmoitin itseni alkuvuodesta pöperöproffan Tunne Nälkäsi-verkkokurssille, joka btw alkoi tänään. Jos tyyppi ei ole tuttu, tämän jo pitkään ihailemani rautaisen ammattilaisen nimi on Patrik Borg. Se kurssi oli tosi kallis tähän elämäntilanteeseen ja halusin miehen mielipiteen asiasta ja olin yllättynyt kun hän puolsi sitä myös. Jos siitä on edes vähän apua, se on hyvä!
Tilasin myös aiheeseen liittyvän, Patrikin kirjoittaman kirjan Tunne Nälkä ja luin sen yhdellä istumalta nyt viikonloppuna. Toki se oli ohut, mutta täyttä asiaa ja monta asiaa mitä aloin miettimään ja tänään tuli ensimmäinen osa kurssia, josta sain lisää tuumailtavaa tehtävien lisäksi.

Olen aina tiennyt, että minulla on syömisen rytmit täysin pielessä, mutta myös se että en edes halua kuunnella kroppaani. Koska en pysty aina hallitsemaan syömisiäni, yritän hallita nälkääni ja usein vaikka minulla on kiljuva nälkä ja olen koko päivän kaupungilla ja voisin vaikka mennä lounaalle ravintolaan herkuttelemaan, en mene. Kuvittelen että se on hyvää kontrollia.. Kun tulen tuollaisen päivän jälkeen kotiin, nälkä on jo todella kova, kun kerran jopa jo tunnen sen, yleensä en edes tunne. Herkkuja herkkuja herkkuja huutaa kroppa, yleensä siinä vaiheessa keskitytään päivälliseen. Järkevästä päivällisestä huolimatta illalla kroppa huutaa yhä mielitekojaan, tämän ilmiön nimi on pöperöproffan mukaan nälkävelka. Lapset pitävät huolen, ettei napostella mitään, mutta kun olen yksin, jokainen voi varmaan arvata miten hyvin ”itsekuri” tuossa vaiheessa pitää kellään. Ehkä minulla ei olekaan ahmimishäiriötä, vaan totaalisen surkea ateriarytmi, nälkävelkaa ja täysin vääristynyt kontrolli. Minulla ehkä on jonkinlainen syömishäiriö ja haitallisia ajatuksia, ahmin sen takia ja se ei ole syy vaan seuraus.

Toinen asia on se, että olen ajatellut että kroppaani ei voi luottaa ja se on sekaisin. Se ei tunne juurikaan nälkää tai janoa, eikä viis veisaa normaalista ateriarytmistä, koska minulla ei TODELLAKAAN ole nälkä lounasaikaan, päinvastoin, kuten nyt tällä hetkellä tätä kirjoittaessani. Toisaalta jos tuntisin nälkää, muuttaisiko se jotain. Ehkä, tai ei. Jos minulla on kova jano, harvemmin jaksan juoda heti. Yöllä jos herään janoon, en mene juomaan vaan koitan vain nukahtaa uudestaan jos vähänkään kielen saa irti kitalaesta.
Kroppahan on nimenomaan sopeutunut olemaan viestittämään tukalasta olosta suoraan, koska siitä ei ole ollut mitään hyötyä. Kroppani siis toimii todella viisaasti ja loogisesti. Ehkä uskaltaisin luottaa siihen myös!

Sen verran yleisiä kuulumisia, että ihmeempiä ahmimiskohtauksia ei ole ollut ja joulukin meni suhtkoht iisisti ja ennenkaikkea normaalisti. En jaksa oikeastaan koskaan jäädä valvomaan lasten mentyä nukkumaan ja kun uni on laadukasta, se myös osaltaan hillitsee turhia mielitekoja. Olen myös alkanut syödä iltapalaa, koska usein mulla oli vaikeuksia saada unta murisevan mahan takia. Tämä taas tekee sen, etten herää hirveässä nälässä, mutta silti edelleen jollain tavalla mietin syönkö liikaa aamuisin ja onko siinä syy siihen ettei minulla ole nälkä lounasaikaan, mutta ehkä mun pitäisi unohtaa se ajatus.
Plantaarifaskiittikin on taas ollut kiusana muutaman kk ajan, tosin ei niin pahana kuin viimeksi, mutta harvinaisen veemäinen vaiva näin ylipainoisena.. Onneksi on hyvät pohjalliset!

Hampaanpoiston jälkeen

Hampaanpoiston jälkeen

Mulla oli viime viikolla juurihoitoaika sovittuna omalle hammaslääkärille, mutta tuo yksi murtunut kuollut hammas (joka piti poistaa tällä viikolla) on vaivannut niin paljon, että extempore jouduinkin hampaanpoistoon.
Mä olin sitä kauhulla jännittänyt, kun oli toinen lääkäri pelotellut miten haastava poisto se olis, mutta en tiedä oliko se jotenkin löystynyt tai muuta, mutta se lähti kyllä todella helposti. Ja oli juuressa tulehduspesäke, joka onneksi tuli ehjänä juuren mukana ulos eikä aiheuttanut mitään erikoistoimenpiteitä..

Siihen se helppous sitten loppuikin….. Onneksi mulla oli edellisen hammasvaivan jäljiltä kunnon särkylääkkeitä kotona. Kivut olivat koko ajan aivan melko kovat, mutta viikonvaihteessa kävivät niin sietämättömiksi, että mun oli pakko mennä takaisin valittamaan ja kuiva poistokuoppahan siellä oli ja lääkärin mukaan niin kivulias tila, mihin ei auta mitkään särkylääkkeet. Eli poistokuoppaa suojaava verihyytymä oli lähtenyt, tai ei ollut kunnolla muodostunutkaan ja leukaluu hermoineen ammotti paljaana ja kivuliaana. Hoitotoimenpiteenä lääkäri päätti puuduttaa ja tehdä verestyksen, eli kaivella kuoppaa niin että syntyy uusi verenvuoto ja uusi verihyytymä. Päälle laitettiin tikit pitämään tuo hyytymä paikallaan. En tiedä miksi, mutta puudutus sattui ihan kamalasti, kuten myös tuo verestys ja vaikka mulla oli koko vasen puoli naamaa puutunut päänahkaa myöten, ainoa mikä EI ollut puutunut, oli tuo poistokuoppa. Kauheinta oli tuon kaivamisen lisäksi se, kun lääkäri yritti rutistella poistokuopan reunoja lyttyyn, että saisi hyytymän ja tikin sievästi pysymään. Herranjumala että olin litimärkä hiestä ja hiukset märkinä kyyneleistä, mutta selvisin kuitenkin hengissä. Kaksi rajua johtopuudutusta pienen ajan sisään teki kivat komplikaatiot, leukanivel oli niin kipeä, ettei suu juuri auennut ja särkyä oli nivelessä ja heijasteli kaulaan ja leukaan, suun alle asti. Kuitenkin kuulemma normaalia, vaikkakin ikävä oire.
Kivut kotona olleet kuitenkin yhtä kovat, vaikka tuon toimenpiteen piti auttaa ja lämpö oli jatkuvasti koholla ja sahasi 37,5 molemmin puolin. Kaksi yötä kärvisteltyäni soitin taas hammaslääkäriin ja sainkin taas samalle lääkärille pian ajan ja itkua vääntäen takaisin. Siellä laitettiin vähän erilainen puudutus(ehkä joku kalliimpi ja parempi, puudutteiden kaviaaria, kuten mieheni asiaa mietti), koska nyt tällä kertaa puuduin paremmin ja puutunut alue oli moninkertaisesti pienempi ja erittäin rajattu. Kuoppa putsattiin, ja sain sinne jodoformitamponin, kotiin antibioottikuurin, porepanacod-reseptin ja kontrolliajan huomiselle.

En ole koskaan mitenkään rakastanut historiani takia hammaslääkäriä kuin alle kouluikäisenä, ennenkuin maitohampaitten repiminen ja oikomishoidot aloitettiin, mutta olen silti yrittänyt olla reipas ja olenkin hyvin pärjännyt. Nyt kuitenkin olin niin väsynyt, kivulias ja epätoivoinen, että sain lähes paniikkikohtauksen kesken toimenpiteen, itkin ja tärisin. Pelottavinta oli, ettei lääkäri tai hoitajakaan reagoinut mitenkään, eikä rauhoitellut, lääkäri pisti vaan pökköä pesään hoitaakseen tuon toimenpiteen. Toisaalta ymmärrän, että tehtävä se on, mutta minusta ei olisi ollut liikaa pyydetty jomman kumman hetkeksi pysähtyä ja laittaa käsi hartialle sanoen vaikka että ”hyvin sä pärjäät, ota iisisti, hengitä rauhassa, niin tää on kohta ohi”, koska itekin huomasin että ylireagoin kun pahin kipu oli jo ohi, mutta olin jotenkin niin kierroksilla etten pystynyt rauhoittua kun se tilanne oli niin kaoottinen…
Harmi että tuo lääkäri on todella todella ammattitaitoinen ja paras juurihoitaja kunnallisella, niin en raaskii vaihtaakaan.

Tässäpä tämä koettelemukseni nyt raportoituna, koko viikon olen syönyt pelkästään mössöruokaa, juonut mehua, mutta myös juustonaksuja ja karkkia(siis sellaisia joita ei ”tartte” pureskella). Paino on taas hieman pompannut, toki tää kipu on myös naulinnut aika pitkälti kotiin, kun jos olen kivuton, olen kivasti lääkepöllyissä ja kivuliaana taas ei huvita kuin kököttää paikallaan. Olen myös koittanut juoda aika paljon, tosin pakko ollut juoda mehua, koska maku suussa on ollut niin paha ja nyt vasta tuo jodoformituppo pahalta maistuukin.. Lisäksi vissiin nuo kipulääkkeet lisäävät turvotusta, ainakin yhdistettynä tuohon sohvalla röhnäämiseen ja suolaiseen einesruokavalioon(uusi suosikkini, kokkikartanon tomaatti-vuohenjuustokeitto, hyvää myös kylmänä)…

Selkeästi kyllä huomaan, että kivuliaana hellin itseäni herkuilla, mutta toisaalta juurikin kun olen kipeänä, niin mulla ei ole ollut selkärankaa tehdä sille stoppia. Onneksi vain herkuilla, uhkailin jo puolitosissani lähteävni kadulle huumeita ostamaan, kun kivut olivat pahimmillaan, vedin 1g panacodia ja 1,5tabua burana 600mg ja lääkäri tarjosi vain reseptiä käsikauppapanadoliin. Toisaalta en ole kyllä itseäni hirveesti mistään repsahduksesta nyt syytellytkään, että sikäli kai jotain edistystä, ehkä?
Lapset menivät mummolaan hoitoon ja kivut olivat aisoissa, niin aloin taas virkata. Onpahan käsillekin muuta tekemistä kuin napostelu..

Ai niin muuten.. En varmaan ole täällä muistanut hypettäkään ja hädintuskin muistanut koko juttua tässä sairastaessa, mutta vajaa kk päästä meillä on miehen kanssa 5-vuotishääpäivä ja me juhlistamme sitä matkustamalla pienelle romanttiselle kaupunkilomalle…..LONTOOSEEN!!!! ❤

Kun ongelmat alkavat vihdoin selvitä..

Kun ongelmat alkavat vihdoin selvitä..

Onkin ollut pitkään melko raskasta, mutta vihdoinkin alkanut periksiantamattomuus ja sitkeys tuottaa tulosta. Loma mentiin lasten ehdoilla ja vaikka se oli raskas, niin lapset olivat haltioissaan ja perheohjauksen alkaminen kantoi myös hedelmää arjen ongelmien vähenemisellä. Syksyllä sitten on meidän aikuisten loman vuoro, meidän puuhääpäivä(eli viisi vuotta). Lapset ovat olleet nyt miehen loman loppumisen jälkeen 2xvko päiväkodissa harjoittelemassa ja minä oon saanut hengähtää.  Välillä toki tulee noita alhoja, mutta en ole pahemmin sortunut mihinkään ahmimisiin ja se näkyy painossa. Tän aamun paino oli 135kg, eli enää 5kiloa siihen, kun aloin esikoista odottamaan. Hurja määrä, mutta toisaalta myös yli 10kg enemmän mitä pahimmillaan painoin, eli jes jes jes!
Laivareissulta ei tullut paljoa makeisia ostettua, sipsitkään ei hirveesti tyttöjen illan jälkeisessä darrassa maistuneet, vaan kippasin loput roskiin. Jätskiä on kyllä tullut syötyä, mutta toisaalta myös oikeaakin ruokaa. Rahat on loman jälkeen vähissä, joten ylimääräisiin mässäilyihin ei edes olisi varaa.

Lisäksi oon huomannut että mulla on tässä lähellä monta oikeesti hyvää (äiti)ystävää, jolle uskaltaa sanoa, että menee ihan päin helvettiä, jotka halaa, tsemppaa ja oikeasti välittää. Olen todella onnekas ja kiitollinen, tässä iässä uusien luottoystävien hankkiminen ei todellakaan ole mitään simppeliä hommaa.. Lisäksi vietettyä yhden viini(a)nhuuruisen illan loppulomasta ystävien kanssa paikallisessa yöelämässä olen TODELLA kiitollinen siitä, että olen parisuhteessa ja minulla on maailman ihanin aviomies!! ❤
Yksi syy myös parempaan fiilikseen on se, että ennen lomien alkua tilasin itselleni aikamoisen kasan uusia vaatteita, jotka osoittuivat erittäin mielekkäiksi ja pitkästä aikaa en kammoksu hellepäiviä, kun minulla ei ole mitään sopivaa vaatetta, missä en läkähdy kuoliaaksi ja näytä joltain rantojen puliämmältä..

Nää lasten päiväkotipäivät ovat olleet aika monisyisiä itselle. Tuntuu vähän syylliseltä viedä lapset pois, mutta kun huomaan miten tärkeää tää on ollu mun toipumiselle, että mulla on totaalisen ylimääräistä yksinoloaikaa, niin voin oikeasti käyttää sen haluamallani tavalla ja joudun myös toisaalta kohtaamaan ne pahimmat sudenkuopat. Toistaiseksi olen selvinnyt mahtavasti, hyvä mä!
Yksin kotona, nälkä, pitäisköhän herkutella… Toisaalta söin just, hirveän kuuma, joten taidan ottaa jälkkäriksi eskimopuikon.

Ah, kevät! Uusi sänky ja kiropraktiikkaa sairaalloisen lihavalle.

Ah, kevät! Uusi sänky ja kiropraktiikkaa sairaalloisen lihavalle.

Koko kevät on enemmän ja vähemmän mennyt sairastellessa. Vatsatautia, flunssaa, mystisiä hammasvaivoja, flunssaa jne.. Nyt näyttää jo paremmalta. Tämän takia en ole ehtinyt montaakaan kertaa psykoterapiassa käymään vaan jouduin perumaan/siirtämään aikoja, mutta sain käytyä lääkärissä joka kirjoitti nyt tuon b-lausunnon kelaa varten ja tänään olisi tarkoitus se kelaan palauttaa.

Kirjoitetaampa hieman muitakin kuulumisia.. Ostettiin vajaa kuukausi sitten uusi sänky. Vihdoin!! Vanha oli niin kamala, että yöunien laatu alkoi olla hyvin kyseenalainen. Lisäksi mun kroppa alkoi oireilla niin pahasti, etten pystynyt enää kunnolla sängyssä nukkumaan.
Koska ollaan miehen kanssa molemmat ylipainoisia, ei sängyn valinta ollut helppoa. Joustinpatja oli edellinenkin painunut sieltä täältä heti alkuunsa, joten tällä kertaa ei haluttu valita sellaista, joka ei olisi nimenomaan tarkoitettu painaville nukkujille. Kuitenkaan sänky ei saisi olla liiankaan kova, koska minä nukun eniten kyljelläni ja vanha sänky oli liian kova ja kipeytti lantioni.
Käytiin testailemassa eri vaihtoehtoja ja ihastuttiin Askon Airflow-runkopatjaan. Siitä valitsimme medium-kovuuden ja päätettiin ottaa siihen päälle budjettimme rajallisuuden takia Ikeasta laadukkaaksi ja hyväksi kokeilemamme älyvaahto-petauspatja Tussöy. Jalat otettiin uusiokäyttöön vanhasta sängystä ja ne sopivat hyvin, vaikka vanha sänky oli Sotkasta. Kuitenkin säästettiin tässäkin reilusti rahaa ja myös luontoa. Vanha sänky meneekin jätelavalle, kun moinen tulee taloyhtiön talkooviikonloppuna pihalle. Valitettavasti se on niin pahasti painunut sieltä täältä, että sitä ei voi kierrättää eteenpäin.
Uuden sängyn myötä myös nukkumaanmenosta on tullut miellyttävää. Sänkyyn tekee mieli. Se ei ole enää jokailtainen pakkopulla, vaan ihana syli, johon haluaa käpertyä mahdollisimman pian illan tultua ja huokaista onnellisena. Hyvät yöunet ovat myös auttaneet muihin ongelmiin, kuten esimerkiksi herkkujenhimoon ja tietenkin käyttäytymismallit valvominen+herkkujen syönti on jäänyt sen myötä pois.

Samoihin aikoihin bongasin myös paikallisen ilmaislehden kannesta ilmoituksen uudesta kiropraktikosta. Kuitenkin heitin lehden roskikseen ja unohdin koko jutun, mutta kun alkoi uuden sängyn myötä kropan jumitkin VÄHÄN helpottaa, niin aloin pähkätä asiaa että menisinkö hierojalle vai kiropraktikolle, hierojalla olen käynty ennenkin, mutta apu ollut tosi lyhytaikaista. Kiropraktikko kiinnostaisi, kun jäin miettimään olisko mulla kropassa muutakin vaivaa, kuin jumiset lihakset. Googlasin ja löysinkin nettiajanvarauksen tuossa melko lähellä vastaanottoa pitävälle naiskiropraktikolle. Kuitenkin oli pakko kysyä vielä fb:n kautta, että voiko näin sairaalloisen ylipainoinen hyötyä kiropraktiikasta, ei minua saa taivutettua mihinkään ihmeellisiin niksautus- ja rusautusasentoihin, mitä googlaamillani youtubevideoilla näin. Olin jo perumassa koko juttua!! Hän vastasi, että ole huoleti, kaikille löytyy sopiva keino saada kroppa kuntoon ja minähän sitten menin. Voi autuus ja taivaallisuus! Nyt takana on kolme käyntiä ja vielä aion käydä yhden kerran. Moni normaali”kuntoinen” varmasti hyötyy jo yhdestä tai kahdesta käynnistä, mutta minähän en ole kehoani hoitanut mitenkään, vaan päinvastoin rankaissut sitä ja kohdellut todella huonosti kaikin tavoin. Kiropraktikko sai kroppani vetrymään todella paljon ja hän kävi läpi koko vartalon ongelmapaikat, päästä jalkapohjiin! Eikä se ollut mitään vääntelemistä tai rusauttelua(paitsi muutamasta kohtaa), vaan lähinnä sellaista painelua ja hieromista, mutta kuitenkin täysin erilaista kuin hierojan suorittama. Paljon intensiivisempää ja tehokkaampaa! Asennot olivat mahallaan/selällään makuu ja hoitopöydän laidalla istuminen, eli ei mitään akrobatiaa todellakaan! Kaikki plantaarifaskiittivaivat ja muut kolotukset saivat kyytiä. Lonkankoukistajatkin! Hinta oli 60euroa kerta, eli ei edes niin kallis kuin odotin. Varsinkin kun tuntui että yksi käynti auttoi enemmän kuin useampi hierontakerta.

Kiropraktikkokäynneillä oli muutakin arvoa, kuin fyysinen. Se miten hän kohteli kehoani ja miten kehoni reagoi kiropraktiikkaan avasi silmiäni monella tapaa. Kroppani alkoi tuntua hyvältä ja taas ”omalta” ja parantava kosketus sai minut ajattelemaan, että olen ihan hyvä tälläisenäänkin. Kävely ja liikkuminen alkoi tuntua taas miellyttävältä!  Itsetuntoni parani monellakin tapaa ja huomasin ilokseni peilistä, että ryhtini parantumisen myötä myös rumat niinsanotut selkätissit ovat pienentyneet lähes olemattomiin!

Mutta nyt en ehdi kirjoittelemaan enempää, vaan pitää alkaa rustata tuota kelan hakemusta ja tunnin päästä on psykoterapia-aika.

Kaksi psykoterapiaa ja rankka viime viikko takana

Kaksi psykoterapiaa ja rankka viime viikko takana

Eihän tänne ehdi ees kirjoitteleen.. Ollu ihan tosi haipakkaa, mä koko ajan odotan että koska alkaa se tasainen perusarki, mutta tuntuu ettei sitä kuulu eikä näy..?
Viime viikolla oltiin perheen kesken laivareissulla ja Disney on ice Frozen-esitystä katsomassa, sitten lähdettiin viikonlopuksi toiselle puolelle Suomea, kun mun äiti oli sairaalassa ollut koko viikon ja käytiin häntä katsomassa sekä huolehtimassa isälle ruokaa ynnä muuta. Onneksi mummolla ei mitään hengenhätää ollut, mutta selkeesti jotain vakavampaa epäilivät, kun kokonaisen viikon pitivät sydänvalvonnassa.
Lapsetkin reagoivat jo siihen hieman, että ei ehditty käydä kotona kuin kääntymässä, että helpolla tässä ei olla päästy, vaikka onkin ollut kivaakin tekemistä.
Alkuviikosta nyt olin toista kertaa psykoterapiassa ja vaikuttaa ihan hyvältä. Nää kaks ekaa kertaa olen ollu omakustanteisesti, kun sain omalle psykiatrille ajan vasta ensi kuun loppuun, joten lähetteen saaminen venyyyyy..

Paino ja ahminta ovat olleet hyvin kontrollissa, kun tuon mun lomareissun jälkeen mä olen joka ilta mennyt samaan aikaan muun perheen kanssa nukkumaan. Olen siis saanu unta vähintäänkin tarpeeksi, mutta toisaalta mulla ei ole ollut lainkaan omaa aikaa. Lasten kerhoajatkin on menneet asioita hoidellessa ja ensi viikolla ei ole hiihtolomien takia kerhoja lainkaan. Mä kaipaan todella kovasti sitä, että saisin tehdä omia juttujani, ees sen pari kolme tuntia!
Eilen mulle tuli sellainen tilaisuus, kun mies lähti lasten kanssa mummolaan ja olin puolenpäivän jälkeen jo yksin kotona. Se vaan, etten ollut varautunut yhtään ja en meinannut osata päättää tuhlaisinko ajan tehokkaaseen tekemiseen, vai laiskotteluun. Laiskottelu ja oma aika voitti ja sorruin lopulta tilaamaan pitsan, kun näytti siltä että alan himoita laivakarkkeja nälkääni. Mukamas ei ollut ”mitään ruokaa” kotona. Söin sen verran että nälkä lähti(ehkä vähän liikaakin) ja katselin lempisarjaa viaplaysta ja tein samalla käsitöitä. Illemmalla sitten päivällisiltapalaksi kolmasosan ja tänään loput lounaaksi ja vaikka maha onkin täysi, en mielestäni ole sortunut nyt pahemmin ahmimiseen. Silti vähän mietityttää pitsan tilaamisen motiivit ja muut sen syömiseen liittyvät tunteet, ei kuitenkana ollut sattumaa että tilasin sen juurikin näin ollessani ypöyksin. Jos mies olis ollut kotona mun kanssa, todennäkösesti me ei oltais tilattu kotipizzaa, koska se on miehen mielestä liian kallista. Kallista se olikin, mutta toisaalta sain siitä kolme ateriaa.. En tiedä onko se sitten ravitsemuksellisesti hyvä juttu syödä kolmella aterialla tollaista mättöä..

Seromexin olen nyt aloittanut ihan kunnolla uudestaan, en osaa sanoa onko siitä ollut vielä apua.. En ainakaan ole pahemmin mitään mättänyt, tosin ei ole ollut tilaisuuttakaan.
Mulle on tullu siitä ihan hirveää ruokatorven kipua, oksetusta ja infernaalista närästystä, kun otin sen illalla nukkumaanmennessä. Tuntui että koko mahalaukku kiehuu ja ei auta mikään, yksi ilta otin jotain 3-4 rennietä, litkin lasikaupalla vettä ja lopulta nukahdin ämpäri sylissä puoli-istuvaan asentoon. Kamalaa, kun tuntui että oksennan ihan just ja pelotti, että jos se lääke tuntuu noin pahalta mahassa, että kuinka kamalaa sitä olis oksentaa… Nyt kun oon ottanut sen ruuan yhteydessä, niin onneksi ei ole moisia tuntemuksia tullut.
Toinen outo juttu, että mulla piti menkat alkaa yli viikko sitten ja mulla tulikin viikonloppuna ihan selvät ovulaatio-oireet, TAAS. Tein varmuuden vuoksi raskaustestinkin jo yks päivä, ihan täysin nega, mutta ihmettelen että tuo seromexikö sitä kiertoa nyt sekottaa, kun ennen ollut ihan päiväntarkka kiloista ja kilpirauhasen vajaatoiminnasta huolimatta. Outoa.