Häntä koipien välissä..

Häntä koipien välissä..

Vaikka ei sinänsä olis syytä.
Olen taas tehokkaasti vältellyt tänne kirjoittamista. Ei ole kiva aloittaa kertomalla, että olen lihonut edelisestä postauksesta viisi kiloa ja olen ahminut enemmän kuin varmaan kertaakaan tuon sepramin aloittamisen jälkeen.
Vastoinkäymisiä on riittänyt. Poika on ollut aivan mahdottoman haastava. Sitten tuli aivan järjettömän kokoinen visalasku, sekä muita yllättäviä menoja; lapsi kolhi naapurin autoa, ylinopeussakko yms yms yms.
Onneksi kuitenkin nyt kuitenkin pilkistää jo valoa tunnelin päässä.

Mulla oli alkuviikosta aika psykiatrille. Tälläkin kertaa oli venäläistaustainen nimi ja kahden edellisen kokemuksen jälkeen mua jännitti ja pelotti tosi paljon, mitä olisi odotettavissa. Tää tapaus kuitenkin puhui tosi hyvää suomea ja oli tosi ulospäinsuuntautunut, rempseä, kuunteli ja otti kantaa hyvin. Tuli sellainen hyvä fiilis, että hei tämä ihminen on oikeasti kiinnostunut minusta ja mun asiastani ja haluaa minulle hyvää. Se oli todellakin balsamia haavoille.
Lääkitystä vaihdettiin bed:iin paremmin sopivaan(sepramista seromexiin) ja hän suositteli mulle psykoterapiaa tähän syömishäiriöön. Olen sama mieltä, että hyötyisin siitä varmasti paljon. Sainkin sitten tuolta omalta sairaanhoitajalta vinkin terapeutista, johon voisin ottaa yhteyttä ja selvittää että olisko hänellä aikaa ja ammattitaitoa alkaa mun keissiä hoitamaan.
Lisäksi sain lääkäriltä myös lihasrelaksanttia, eikä mulla ole moniin moniin aikoihin ollu paikat näin auki. Ihana tunne.
Lääkäri myös haluaa nähdä mut parin kk jälkeen, että miten lääke on auttanut ja mikä tilanne muuten, samalla sitten tarkistetaan tuo psykoterapialähete-asia. Tuntuu todella helpottavalta, kun ei ole jäänyt jatkohoito tyhjän päälle.

En edes viitsi miettiä edellisen kirjoituksen jälkeen tapahtuneita asioita sen kummemmin, kun vihdoin olen päässyt sinuiksi kaiken negatiivisen kanssa. Kuitenkin sen verran pakko hehkuttaa, että positiivistakin on ollut. Nimittäin varattiin ystävättären kanssa alkuvuoteen kahdenkeskinen rentoutumis-löhöloma. Mulla on tosi ristiriitaiset ajatukset tuosta (”en ole ansainnut tätä, mahdunko lentokoneeseen, häpeääköhän ystävä minua, näytän kamalalta” yms), mutta pääasiassa odotan innolla sitä. Pokkarin tai ristikkolehden kanssa rantatuolissa notkumista, drinksu kädessä ja musa korvissa. Vailla huolen häivää arjen haasteista. Ihan sama olenko ansainnut sitä tai en tai miltä näytän. Mulla kuitenkin odottaa kotona maailman ihanin mies ja maailman ihanimmat lapset, mun ei tarvitse hakea kenenkään muun hyväksyntää!

Ai niin, lisäksi tulin tänään taas aavistuksen ulos kaapista. Kerroin äidilleni, että sairastan bed:iä, selitin vähän yksityiskohtia, kun hän siitä kyseli ja muisteltiin yhdessä että tosiaan tämä on minua tainnut piinata jo lapsena. En uskaltanut sen enempää asiasta puhua, ettei sitten tule mitään syyllisyydentunteita hänelle, kun tiedän että tässä on takana puolin ja toisin kipupisteitä.. Joka tapauksessa hän sanoi, että jos olen valmis ottamaan härkää sarvista, niin rahoitus kyllä psykoterapiaan järjestyy, muutenkin tsemppasi ja kaikin puolin olin helpottunut että kerroin.

Mainokset
Parempaa päin

Parempaa päin

Hyi kun tuli ahdistunut olo, kun luin edellistä päivitystä.
Tuo lääkärikäyntikin oli hieman oudohko.. Siis en muista enää kauanko siellä olin, mutta yli 15minuuttia tuo lääkäri käytti siihen että yritti etsiä jotain tietoa mun omalääkärikäynnistäni. Ei löytynyt, eli siitä käynnistä ei ole kirjattu _mitään_. Lisäksi muutenkin tuo lääkäri oli jotenkin niiiin hämy, tuijotti tietokonettaan vain ja näpytteli sitten siinä heti tuon psyk. lähetteen (hyvä näin), mutta siis tosiaan tuli vähän semmonen olo että ei paljoa kiinnostanut, kun ei ees sitä vertaa katsonut päin, kun yritin keskustellessa ottaa kontaktia.. Sain kuitenkin kaiken mitä pyysin, paitsi en mitään fyysisen puolen jatkohoitosuunnitelmaa(vaikka sanoin että koen että en ole työkykyinen), mutta olkoot. Lääkitys myös nostettiin 20mg:an. Toisaalta en usko että minua kukaan nyt palkkaakaan ja jos yrittää, niin eiköhän ne palkkaushalut karise kun kerron tilanteen.. Noh, saanpahan ainakin parempaa rahaa kuin sairaslomalla ja toisaalta jos jotain lyhyempää sijaisuutta tulisi tai jotain ohjauspuolen hommia, niin ehkä ehkä…

Onneksi tuolla mielenterveyspuolella on oltu kartalla tuon mun puheluni myötä ja sieltä tuli heti muistaakseni seuraavana päivänä puhelu vastaajaan ja sain ajan seuraavalle viikolle! Hallelujah. Se aika oli eilen.
Ollut niin kiireinen alkuviikko, että en oikein ehtinyt etukäteen murehtia tai muutenkaan miettiä koko asiaa, vaan aamulla äkkiä vilkaisin tuon osoitteen ja kaahasin sinne lähes myöhässä.
Tuo sairaanhoitaja oli todella mukava, synkkasi ja tuli tosi hyvä fiilis siitä käynnistä kaikin puolin. Vielä kun keksisin jonkun hyvän tagin, mihin voisin kertoa noista käynneistä ilman että ne hukkuu tuonne missä on tuota yleistä hoitoonhakeutumisen ja avunsaamisen pohdintaa yms(laitoin nyt siihen ”psyk.sh”).. Jokatapauksessa kerroin siellä vähän elämäntarinaani, akuutteja ongelmiani, tavoitteitani ja sain kotiläksyksi kirjata ylös negatiivisia ajatuksia itsestäni.  Niitä vaan ei ole nyt ollut niin ihan kauhean paljoa..
Tuo lisääntynyt valo, toiminnantäyteiset viikot ja asioiden eteenpäin meno on saanut asioita vähän asettumaan uomiinsa ja toisaalta ei ole ollut mitään vastoinkäymisiäkään pahemmin. Paino ei ole tullut rutkasti alaspäin, olen hieman kyllä napostellut, mutta en ole ahminut. Paino siis noin 139kg, eli alas kuitenkin tullut siitä mitä se pahimmillaan oli. Hassua. Yleensä vietän päiväni morkaten itseäni pienimmistäkin jutuista, mutta nyt olen ollut niin hyväntuulinen että jopa eilen sovittaessani viikonlopun juhliin suunnittelemaani asukokonaisuutta, otin sitä kuvan miehen siskolle ja mun oli pakko katsoa tuota kuvaa myöhemmin ja myöntää, että enhän minä niin pahalta näytäkään kiloista huolimatta! Vaatteet toki vaikuttavat paljon, yleisestä mielialasta puhumattakaan..
Tilattiin eilen tuota mun nemesispitsaakin, mutta olin aika äimistynyt kun en jaksanutkaan syödä siitä kuin vain kolmasosan. Siis minä söin vain kolmasosan tuota pitsaa, mistä olen aina vetänyt tyyliin 3/4 ensi-istumalta ja loput 1/4 heti kun oksettava olo vähän helpottaa..
En voi kuitenkaan tästä ottaa hirveästi kunniaa itselleni, vaan tuon lääkityksen tuplaus on vaikuttanut ruokahaluuni todella paljon, ehkä vähän liikaakin, kun välillä ei meinaa saada kunnolla syötyä koko päivänä.. Se onkin ainoa huomattava sivuoire ja oikeastaan juuri yksi syistä, minkä takia aikoinaan psykiatri yksityisellä mulle tuon lääkkeen valitsi.

Lisäksi viime kauppareissulla jätin makeiset hyllyyn ja ostin sen sijaan pussillisen paahdettuja manteleita, pistaasipähkinöitä ja siihen sekaan pienen määrän erilaisia suklaa- ja jugurttipähkinöitä. Luin juuri noista pähkinöistä paljon hyvää ja muutenkin pitkästä aikaa tuli itse maistettua mantelia ja tosiin kun lapsuudesta muistin, niin sehän oli hyvää! Muistan lapsena että äiti niitä söi, minusta niissä oli tosi outo sivumaku. Tarkemmin ajateltuna ne olivat kyllä varmasti jotain tosi eltaantuneita ja vanhoja, koska pähkinäthän pitäisi ehdottomasti säilyttää kylmässä!!
Joka tapauksessa, vaikka nuo onkin paahdettuja, niin ovat silti terveellisempiä ja täyttävät vatsaa paremmin kuin makeat herkut ja sen lisäksi tuo suolaisuus saa mut juomaan vettä enemmän, mikä on myös hyväksi.

http://www.hs.fi/ruoka/a1386748373866?ref=tf_iHSisboksi-mobiili&utm_campaign=tf-hs&utm_source=iltasanomat.fi&utm_medium=tf-mobilesite&utm_content=ruoka1
Tässä lisää pähkinäjuttuja

Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Huh.. Pieni tilannekatsaus.

Viimeksi on ryvetty TOSI syvällä. Niin syvällä, että unohdin ihan kertoa mun fysioterapiakäynnistäni. Siitä on nyt kohta jo pari viikkoa, mut palataampa siihen.
Eikä muuten näkynyt lähetettä edelleenkään, hän tutki kuitenkin jalan ja laittoi siihen kinesioteippauksen, josta oli oikeesti todella paljon apua! Sain myös jumppaohjeita, mutta mä olen itsenäisestikin venytellyt ja vetreyttänyt jalkaani, eli ei mitään uutta ja tuon teipin myötä kivut olivat täysin poissa kunnes se irtosi parin suihkun jälkeen kokonaan.
Kuitenkin lupasi että jos siitä on apua, hän opettaa mulle(tai oikeastaan parempi jos mun miehelle), että miten se tehdään ja voin sitten käyttää tuota jatkuvasti. En tiedä olisiko siellä kuitenkin sitten joku lihas tai hermo vain ärtynyt, eikä ihan varsinaista plantaarifaskiittia. Fyssarikaan ei osannut sanoa, tuumi vain että nämä on tosi hankalia ja monimutkaisia selvittää, että yleensä päädytään diagnoosin sijaan vain oireenmukaiseen hoitoon. Hyvä niin.

Lisäksi olin viikko sitten ja eilen hierojalla. Viikko sitten avattiin selkä ja hartiat, eilen taas kankut. Kyllä mulla selkesti on tuo piriformis-syndrooma, kun on nuo iskiasmaiset oireet olleet ja selkesti kipu säteili hieroessakin jalkaan.. Mutta hieronnasta oli tosi paljon apua ja kävely yms liike on aivan erilaista nyt. Olen myös miettinyt että voisiko tuo umpijumi vaikuttaa tuonne jalkapohjaan, esim jalan asentoon astuessa.. Tosiaan hieroja kauhisteli että miten mä olen pystynyt ees kävelemään noilla pyrstöjumeilla. Noh, huonosti. Kaikkeen kuitenkin tottuu, varsinkin kun on tälläinen luonne kuin minä…….

Lisäksi se pahin. Aloin laskeskella että kohta on kulunut jo 2kk siitä kun lääkärillä kävin, eikä lähetetteeseen ole vieläkään kuulunut mielenterveyspuolelta vastausta. Laitoin e-terveyspalvelun kautta sähköisen viestin omahoitajalle(johon luotan vähän enemmän kuin tuohon lekuriin) ja vuodatin kaiken tästä että jatkohoito auki, lähetettä ootettu jo 2kk ja siellä oli että pitäisi parissa arkipäivässä tulla vastaus. Eipä tullut viikkoon yhtään mitään. Lopulta sitten soitin mielenterveystoimistoon, eihän siellä mitään lähetettä ollut edelleenkään tehty!! Kihisin raivosta ja olin niin vihainen, surullinen ja pettynyt.
Soitin ajanvaraukseen/omahoitajalle, selitin asian ja olin niin raivona että aloin jo itkemään. Olivat vähän et ”aha öö, no kävin mä pari päivää sitte, joo no pitäis varmaa käydä kattoo siel”.. Grrr! Ehdotti jättävänsä uuden pyynnön lähetteestä lääkärille, mutta totesin että ei ole enää luottoa ja muutenkin käynnillä jäi monta asiaa huomioimatta ja selitin niistä, joten tarvitsen ihan konkreettisen ajan ja en halua enää todellakaan odottaa turhaan ja olla täysin heitteillejätettynä tässä tilanteessa. Lopulta purskahdin itkuun ja sain ajan nyt sitten tiistaille yksityiselle lääkäriasemalle julkisen puolen piikkiin. Nimestä päätellen taas venäläinen lääkäri, luottoa ei paljoa ole, mutta kirjoitan valmiiksi asiat paperille ja olen toisaalta niin täynnä pyhää vihaa, että todella toivon että asia tällä kertaa lähtee rytinällä eteenpäin. Ainakin tuolla mielenterveystoimistolla lupasivat laittaa mun nimen ylös että en joutuisi sitten heidän toimestaan enää odottamaan pidempään..

Ja sitten se veemäisin asia. Tämä koko keissi kuulostaa siltä, mitä se onkin. PASKAA!
En ole moneen aikaan tuntenut itseäni niin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, mitättömäksi, hylätyksi, järjestelmän hylkiöksi kuin nyt. Miten lääkäri voi olla noin huolimaton???
Kaikesta hyvästä ja edistymisestä huolimatta mun ongelmanratkaisukykyni, sekä itsekurini on melkoisen huono( ja oletettavasti lääkeannokseni liian pieni), joten olen viettänyt tämän vapun vetämällä munkkeja. Donitseja. Karkkia, irtokarkkia, karkkipusseja, salmiakkia, konvehteja. Tippaleipiä. Makeaa simaa. Suklaata. Mäkkäriruokaa. Pitsaa. Leipäkasoja. Sipsiä. Jätskiä.
Pelottavinta siinä on se, että se auttaa jollain tapaa, olo on henkisesti todella turta. Tämän kirjoittaminen ei tuntunut hirveästi miltään, vaikka olen lykännyt tätä tietoisesti. Fyysisesti olo on niiin kamala. Sydän on tykyttänyt ja tuntuu että suonet ovat aivan tukkeessa kaikesta tästä paskasta, paino pompannut pari kiloa myös.

Nyt olen kuitenkin oppinut jotain. Älä luota järjestelmään ja ihmisiin, jotka eivät vaikuta luottamisen arvoisilta, varmista asiat itse jos vähänkään epäilyttää. Älä häpeile sitä, että vaadit oikeuksiasi.

Vielä kun käyn sen verran asian läpi, että saan paperille asiat, mitä minun pitää käydä tuon uuden lääkärin kanssa läpi, niin sitten saan henkisesti ees hetken rauhan tältä keissiltä ja pääsen palaamaan takaisin siihen pisteeseen, missä piti olla jo kaksi kuukautta sitten!

Muokkaampa vielä, kun kävin tarkistamassa tuon lääkärin nimen  jolle ylihuomenna menen. Onkin äidinkieleltään suomalainen ja pätevyys myös psykiatriassa. Pääsen psykiatrille! Valokuvassaan ihan symppiksen näköinen vanhempi mieslääkäri. Tuli itku kurkkuun helpotuksesta, ehkä tästä nyt vielä jotenkin selvitään.
Niin joo. Sain myös psykologituttavaltani kirjasuosituksen aiheesta; Bays – Tietoinen syöminen. Ehdin jo tilatakin sen netistä, se tuli tuossa loppuviikosta. Kuulemma pakollisena kirjallisuutena terveyspsykologian erikoispsykologi-koulutuksessa, minusta se oli vähän outo(en oikeen osaa kuvailla mitä ajattelen, vähän ehkä liian syvällinen tai jotain), mitä sitä vähän selailin ja lueskelin. Mutta pakkohan se on huolella lukea ja kokeilla niitä harjoituksia, jos kerran on noin mainittavat meriitit. Siinä tuli myös mukana cd, pitää ne varmaan ripata kännykkään tässä joku päivä, meillä ei ole cd-soitinta..

Apua, saan!

Apua, saan!

Meinasin kirjoittaa otsikoksi ”ensimmäinen askel”. Mutta kyllähän se on otettu jo ajat sitten ja aika montakin siihen päälle. Mutta ehkä nyt mentiin sitten ainakin yksi askelma ylöspäin.

Kävin tänään siellä sairaanhoitajan terveystarkastuksessa ja koko aika menikin melkein puhumiseen. Yllättävän helppo oli puhua ja yllättävän vähän itkeä tihrustin, lähinnä murruin kun kerroin näistä uniongelmista ja haastavasta arjesta, syömishäiriön kanssa elämisestä ja sairaanhoitaja ja hänen kanssaan ollut sh-opiskelija osasivat aina sopiviin kohtiin kommentoida empaattisesti. Kuten esim”sulla on tosiaan todella rankkaa”, ”ei ihme että koet olevasi äärirajoilla”, ”sä olet todella hyvin jaksanut, sun ei tarvitse jaksaa näin hyvin”, ”ei ihme että olet väsynyt”, ”sulla on oikeus hakea ja saada apua” yms. Raatorehellisyys siis toimi. Tai miksipä ei olisi toiminut. Jos se ei toimi, niin ei vähättelyllä ainakaan mitään saa..

Toisaalta liikaa törmää siihen yleiseen ajattelutapaan, että tämä vaan on normaalia pikkulapsiperheen arkea, tai esimerkiksi että laihtuminen on vain fyysinen prosessi ja vaan pitäisi ottaa niskasta kiinni jne.
Toki tietty jossain rajoissa noin onkin, mutta kun itsekin listasin kaikki terveydentilaa alentavat vaivat ja tekijät, niin en enää tiedä että miten olen jaksanut edes näin kauan/hyvin. Lisäksi sitten nuo omat ongelmat vaikeuttaa tätä arkea niin paljon, että siinä vaiheessa kun normaali univelkainen äiti nukkuu kun lapsetkin, niin minä valvon(niinkuin nyt) ja vatvon näitä juttuja.
Tämä tuli juuri äsken vastaan..
http://www.iltalehti.fi/terveys/2015120720793964_tr.shtml

Sain nyt lähetteen verikokeisiin(aivan tosi pitkä litania kaikenlaista) ja sen jälkeen kun oon niissä käynyt, saan varata tunnin ajan omalääkärille. Tunnin ajalla ehtii jo aika paljon kaikenlaista, kun ei tää sairaanhoitajan aikakaan ollut kuin 45minuuttia..
Mun omalääkärini ei ole ainakaan nimen perusteella suomalainen, mutta kuulemma on oikein herttainen nainen.  Se riittäkööt.
Kuulemma voi olla että tarvitsen useammankin ajan ja sitten lääkäri laittaa mua eteenpäin sitten miten katsoo tarpeelliseksi, saa nähdä sitten..

Kun lähdin terkkarilta kotiinpäin ja olin laittamassa takkia päälle, niin lähtivät siitä vastaanottohuoneesta hekin ja kysyivät multa tulenko samalla hissillä. Mä olin ihan hämmentynyt, kun ei mulle oikeasti tullut mieleenkään mennä alaspäin hissillä. Ylöskin sentään menin kävellen, kun olin sen verran ajoissa, että erittäin kiusallisena pitämäni hengästyminen ehti mennä ohi ennen h-hetkeä. Kipittäessäni alas, huomasin että hekin menivät vain yhden kerroksen alaspäin.. Mulla oli niin kevyt olo tuon reissun jälkeen, että olisin voinut vaikka leijailla kotiin asti.
Mä olen myös tajunnut ihan viimepäivinä, miten paljon miestäni rakastan ja kuinka onnellinen siinä asiassa olen, että mulla on tuollainen komea ja ymmärtäväinen kultakimpale täällä kotona, jonka kanssa ei tarvitse ikinä riidellä ja joka tukee ja huolehtii aina kun sitä tarvitaan.
Mieliala on ollut nyt muutenkin parempi taas, johtuu varmaan joulusta.. Ja kuukautiskierrosta, hah hah!

Huh hellettä!

Huh hellettä!

Ihana ilma ulkona, tosin meinasin paahtua takapihalla kun lasten kanssa yritettiin vähän ulkoilla.. Mutta ensin pitää vähän käydä läpi alkuviikkoa.
Eilen olikin sitten välipäivä, etten kirjoittanutkaan mitään, kun lasten päiväuniaikaan keskityin arjen askareihin, eli toisinsanoen 5 ikeakassillista puhtaita pyykkejä oli taas kertynyt viikattavaksi..
Kävin myös kukonpierun aikaan päivystyksessä, kun aivan järkyttävän pahat virtsatieinfektion oireet valvottivat mua jo toista yötä. Ei lähtenyt puolukkaa syömällä, joten pakko oli lähteä.. En kylläkään ees lääkäriä tavannut, jätin vaan näytteen ja resepti antibioottiin tupsahti sitten sähköisesti. Puhelimessa sairaanhoitaja ihmetteli että eikö mulla ole kuumetta, että tulehdus oli tosi paha.. Onneksi nyt on jo parempi olo, mutta ei paljon ole tehnyt mieli kotoa poistua, eli lenkkeily on taas vaihteeksi jäänyt. Mutta asenne ei, eli en aio ajatella että ”nonii se siitä”, vaan heti kun vähänkään on semmonen päivä(ja keli) että voisin taas mennä, niin tosiaankin menen..

Kohta alkaa loma, pari päivää enää! Perjantaina siis jo eka lomapäivä, luvattu hellettä mutta saapa nähdä että mitä keksitään, eilen jo rustattiin pientä listaa, mistä sitten voisi valita kun on sellainen olo että kotona möhnäys riittää. Hankoon jokavuotiselle rantalomalle nyt ainakin ja sitten metsään sieniä etsimään, kun tuntuu olevan aivan mahtava kanttarellivuosi! Marjojakin sitten voi vähän poimia ihan vaan lasten elämyksen vuoksi ja että tietävät mistä metsän antimet tulevat, että niiden eteen on oikeasti joku nähnyt vaivaa. Ärsyttää nimittäin usein itseä nuo valitukset monissa fb:n myynti-ilmoituksissa, että ”ompas kallista, metsästä noita saa ihan ilmaiseksi”. Itse vaivaan nähden ottaisin tuplahinnan esim mustikoista, mitä itse noista maksoin 😀 Laiska mikä laiska..

Koko ajan sitä on odottanut parempia kelejä ja ”oikeaa kesää”, mutta nyt taas kun hetken olin tuossa takapihalla, tuntuu että sulan. Tuo kilpirauhasen vajaatoiminta ja mun ruokailutottumukset ja juomattomuus(+ties mitkä tekijät) ovat yhdessä tehneet sen, että mä en hikoa, aineenvaihdunta on kohtalaisen jumissa. En edes 100-asteisessa saunassa, tulen vain punaiseksi ja tulee paha olo, mutta ei hikipisaraakaan. Nyt taas asiaan tullut hieman muutosta, kun olen muistanut taas pitkästä aikaa ottaa lääkkeet ja varsinkin syönyt ja juonut säännöllisesti, niin minulla on hiki. Ei tunnu mukavalta sekään, mutta olen iloinen että kroppa toimii kuin normaalilla ihmisellä!!
Lisäksi kaupungissa tuo helle tuntuu aina erilaiselta kuin maalla, missä puuttuu se asfaltin ja kivitalojen hohkaama kuumuus ja tuuli pääsee mukavasti viilentämään ihoa. Meidän terassi on tosi suojainen, eli siihen osuu tuulenvire hyvin harvoin ja se on vielä sen värinen, että välillä aurinkoisella kelillä tuntuu kuin kävelisi hellanlevyllä, auts auts!
Itse olen kyllä syysihminen, odotan niitä kirpeän aurinkoisia ja värikkäitä syyspäiviä, jolloin ei tule hiki, mutta ei vielä tarvitse kääriytyä paksuun takkiin. Mutta jos nyt vietetään lomat ensin ja sitten aletaan odottaa sitä kunnon syksyä.

Ruuaksi oli eilen kesäkurpitsalasagnea ja oli kyllä aivan satumaisen hyvää, tosin vähän liikaa meni taas nestettä, kun ei ollut reseptiä.. Mutta siis paistoin 700g jauhelihaa, 2prk tomaattimurskaa(huuhdoin purkit vedellä, tosin suurustin lopuksi kun näytti liian vetiseltä), 2 lihaliemikuutiota, chilimaustetta, pippurirouhetta, oreganoa ja basillikaa ja 3/4prk ruokakermaa(tämän olis voinu jättää pois) kastikkeeksi ja laitetaan vuorotellen vuokaan juustoraasteen ja kuorimaveitsellä suikaloitujen 4 pienen kesäkurpitsan kanssa.
Tästä tuli iso ja pienehkö vuoallinen, eli tätä syödään jokunen päivä ja mies tietty evääksi ottaa ja loput sitten pakkaseen. Junnullekin maistui, mutta yllättäen esikoiselle ei kelvannut kuin yksi pakkolusikallinen maistiaisiksi ja senkin nielaisi vissiin kokonaisena..
Jälkkäriksi tein pienen mustikkapiirakan jämämustikoista ja olen sitä syönyt muutaman palan ihan hyvällä omatunnolla, mutta oikeastaan hyvä että se alkaa loppumaan. Selkeästi paras, ettei ole kotona tarjolla houkutuksia, mutta ei kuitenkaan tullut mitään pakonomaista fiilistä mättää sitä, vaikka sitä olikin. Ja kyllä meillä väistämättä aina jotain hyvää kotona on, mutta ne ajat on nyt takanapäin, että söisin jotain voi-sokerivaahtoa vain syömisen ilosta(vaikka kyllä tuo piirakkataikina olikin hyvää, lapset nuolivat vispilät)..

BED ja pohdintaa, pitäisikö mennä lääkärille..

BED ja pohdintaa, pitäisikö mennä lääkärille..

Arki menee nopeasti, näköjään ilman herkkujakin.
Tietokonepöydällä on pussinjämä hopeatoffeita, jotka ostin viime laivareissulla. Mies on niitä lähinnä syönyt ja olin vihainen, että joutuu ostamaan minulle uusia. Sen alla on 330g suklaamakeisrasia, jonka söin lähestulkoon yhtä soittoa viime viikolla yhtenä päivänä lasten päiväuniaikaan ja vielä kipollinen itsetekemää jätskiä päälle. Piti syödä nopeesti, ettei lapset ehdi herätä ja mättäminen jää kesken..Tuli paha olo, eikä ruoka maistunut ja jätin päivällisen väliin ja lopulta illalla vetäydyin tänne ”hoitamaan asioita” eli syömään loputkin namut mitä oli jemmaan kaappeihin jäänyt.
Rasia on edelleen tuossa, en ole ehtinyt siivoamaan täällä huoneessa lainkaan, koska ainoa lapsivapaa aika menee tähän blogin kirjoittamiseen(eikä aina edes riitä, kun esikoinen nukkuu nykyään vain pienet torkut). Eipä kyllä ole tarvettakaan. Tuo rasia on viimeisin muistutus siitä, että minulla on BED, syömishäiriö, ahmimishäiriö(tai ahmintahäiriö taitaa olla se virallinen termi).

Olen tässä jo pitkään miettinyt, että pitäisikö minun mennä lääkärille hankkimaan ihan virallinen diagnoosi. En koe että voisin saada sieltä mitään apua, en saanut apua silloin keskivaikeaan/vaikeaan masennukseenkaan. Mutta haluaisin virallisesti papereihin tuon tiedon, että minulla on tämä sairaus ollut teini-iästä asti ja että ylipainolleni on syy. Jo ihan senkin takia, että jos en nyt itsekseni tähän pysty, niin ehkä sitten myöhemmin on helpompi saada ehkä esim lähete eteenpäin, kun kyse ei ole ”uudesta” asiasta lääkärin silmissä.
Toisaalta keskusteluapukin voisi olla hyvä, tai jonkinlainen tsemppari mutta esim ravintoneuvonnalle en koe tarvetta ja epäilen että lääkäri sitä kuitenkin ekana suosittelee..

Kuten olen aiemmin maininnutkin, olen erittäin tietoinen ravintoasioista.
Raskausdiabetesdieettien myötä opettelin kaikki hiilari-rasva-protskuasiatkin ja meillä syödään melko kasvispainotteisesti verrattuna esim virallisiin suosituksiin ja välipalat ovat kohtalaisen järkeviä(siis muilla paitsi itselläni). Pääruuilla lisukkeena siis on useammin kasviksia, kuin perunaa, riisiä tai pastaa. Koin jo silloin raskausaikana aivan typeräksi tuon ravintoneuvontakäynnin, ainakin näillä nykyisillä virallisilla ravitsemussuosituksilla. Muutenkin tuli sellainen olo, että mua pidettiin tyhmänä, koska olen ylipainoinen. ”Ranskanperuna ei ole vihannes, hih hih”.. Lisäksi ärsytti, että esim virallisessa raskausdiabetesohjeessa neuvottiin syömään päivän mittaan jopa 9 palaa leipää, 1-2 joka aterialla. Lisäksi suositaan vähärasvaisia tuotteita, jotka eivät pidä nälkää ja suositellaan makeutusaineita, jotka eivät kyllä minusta sovi kellekään. Itse jätin radi-dieetillä (huonot) hiilarit minimiin, söin paljon marjoja, kasviksia ja rasvaa. Olin kylläinen ja energinen. Äitiyspolilla sain haukut, kun en syönyt aamupalaksi puuroa(koska siitä sokerit menivät yli arvojen), vaan munakasta, jolla sain mittaustulokset pysymään hyvinä..

Sinänsä olen myös hyvin tietoinen psyykkisen puolen jutuista, mutta en tiedä auttaisiko tässä tilanteessa, jos saisi jotain konkreettista juttuapua, kun sinällään kyse on vain vääristä käyttäytymis- ja ajatusmalleista, jotka olen tunnistanut ja pyrkinyt nyt itse niitä muuttamaan. Ja onko täällä pikkukaupungissa edes apua saatavana, ainakaan semmoselta taholta joka tätä asiaa ymmärtää. Luottoni ei ole kovin korkealla, mutta taidan silti varata ajan, vaikka miehen työt vähän tekeekin lääkäriin pääsystä hankalaa. Jos pyydän isovanhempia siksi aikaa tänne, joudun ehkä selittelemään. Tietty voisinhan sanoa että menen tuon jalkapohjakivun takia tms.. Ehkä sitäkin pitäis lääkärille näyttää, en tiedä onko se kuitenkaan tuota plantaarifaskiittia, kun kipu tuntuu tuossa jalkaholvissa enemmänkin taas.. Nukuin villasukat jalassa ja näin painajaisia..

Eilen käytiin mummolassa ja kelistä huolimatta vedin lenkkarit jalkaan ja pyysin miestä jättämään mut 2,6km päähän mummolasta ja kävelin lopun matkan. 33minuutissa selvisin ja en edes kastunut, vasta kun pääsin perille, satoi aivan saavista kaatamalla. Jalkapohjaa särki ensin, mutta sekin kävellessä helpotti. Nyt aamulla ne eivät olleet ihan niin kipeät, mutta en kyllä tänään ihan vapaaehtoisesti laittais enää noita kenkiä jalkaan ja/tai lähtis kävelylle. Harmi, koska olen jo jossain määrin alkanut tykätä tuosta ja odotan, koska pääsen taas viettämään ”omaa aikaa”.. Herkkuja ja mässäilyä en ole kaivannut yhtään. Paitsi eilen kyllä vedin iltapalaksi kaksi lautasellista mannapuuroa tuoreiden marjojen kera ja voin sanoa että mahalaukku oli aivan räjähdyspisteessä ja kyllä kadutti! Mietin vielä, että tämä on ”järkevää iltapalaa ja jäi vähän(muka) nälkä, että otan nyt vielä ihan vähän”. En tiedä oliko tuo hyvä vai paha, mutta en osaa nyt ainakaan soimata itseäni, vaikka menikin vähän yli.