Häntä koipien välissä..

Häntä koipien välissä..

Vaikka ei sinänsä olis syytä.
Olen taas tehokkaasti vältellyt tänne kirjoittamista. Ei ole kiva aloittaa kertomalla, että olen lihonut edelisestä postauksesta viisi kiloa ja olen ahminut enemmän kuin varmaan kertaakaan tuon sepramin aloittamisen jälkeen.
Vastoinkäymisiä on riittänyt. Poika on ollut aivan mahdottoman haastava. Sitten tuli aivan järjettömän kokoinen visalasku, sekä muita yllättäviä menoja; lapsi kolhi naapurin autoa, ylinopeussakko yms yms yms.
Onneksi kuitenkin nyt kuitenkin pilkistää jo valoa tunnelin päässä.

Mulla oli alkuviikosta aika psykiatrille. Tälläkin kertaa oli venäläistaustainen nimi ja kahden edellisen kokemuksen jälkeen mua jännitti ja pelotti tosi paljon, mitä olisi odotettavissa. Tää tapaus kuitenkin puhui tosi hyvää suomea ja oli tosi ulospäinsuuntautunut, rempseä, kuunteli ja otti kantaa hyvin. Tuli sellainen hyvä fiilis, että hei tämä ihminen on oikeasti kiinnostunut minusta ja mun asiastani ja haluaa minulle hyvää. Se oli todellakin balsamia haavoille.
Lääkitystä vaihdettiin bed:iin paremmin sopivaan(sepramista seromexiin) ja hän suositteli mulle psykoterapiaa tähän syömishäiriöön. Olen sama mieltä, että hyötyisin siitä varmasti paljon. Sainkin sitten tuolta omalta sairaanhoitajalta vinkin terapeutista, johon voisin ottaa yhteyttä ja selvittää että olisko hänellä aikaa ja ammattitaitoa alkaa mun keissiä hoitamaan.
Lisäksi sain lääkäriltä myös lihasrelaksanttia, eikä mulla ole moniin moniin aikoihin ollu paikat näin auki. Ihana tunne.
Lääkäri myös haluaa nähdä mut parin kk jälkeen, että miten lääke on auttanut ja mikä tilanne muuten, samalla sitten tarkistetaan tuo psykoterapialähete-asia. Tuntuu todella helpottavalta, kun ei ole jäänyt jatkohoito tyhjän päälle.

En edes viitsi miettiä edellisen kirjoituksen jälkeen tapahtuneita asioita sen kummemmin, kun vihdoin olen päässyt sinuiksi kaiken negatiivisen kanssa. Kuitenkin sen verran pakko hehkuttaa, että positiivistakin on ollut. Nimittäin varattiin ystävättären kanssa alkuvuoteen kahdenkeskinen rentoutumis-löhöloma. Mulla on tosi ristiriitaiset ajatukset tuosta (”en ole ansainnut tätä, mahdunko lentokoneeseen, häpeääköhän ystävä minua, näytän kamalalta” yms), mutta pääasiassa odotan innolla sitä. Pokkarin tai ristikkolehden kanssa rantatuolissa notkumista, drinksu kädessä ja musa korvissa. Vailla huolen häivää arjen haasteista. Ihan sama olenko ansainnut sitä tai en tai miltä näytän. Mulla kuitenkin odottaa kotona maailman ihanin mies ja maailman ihanimmat lapset, mun ei tarvitse hakea kenenkään muun hyväksyntää!

Ai niin, lisäksi tulin tänään taas aavistuksen ulos kaapista. Kerroin äidilleni, että sairastan bed:iä, selitin vähän yksityiskohtia, kun hän siitä kyseli ja muisteltiin yhdessä että tosiaan tämä on minua tainnut piinata jo lapsena. En uskaltanut sen enempää asiasta puhua, ettei sitten tule mitään syyllisyydentunteita hänelle, kun tiedän että tässä on takana puolin ja toisin kipupisteitä.. Joka tapauksessa hän sanoi, että jos olen valmis ottamaan härkää sarvista, niin rahoitus kyllä psykoterapiaan järjestyy, muutenkin tsemppasi ja kaikin puolin olin helpottunut että kerroin.