Hampaanpoiston jälkeen

Mulla oli viime viikolla juurihoitoaika sovittuna omalle hammaslääkärille, mutta tuo yksi murtunut kuollut hammas (joka piti poistaa tällä viikolla) on vaivannut niin paljon, että extempore jouduinkin hampaanpoistoon.
Mä olin sitä kauhulla jännittänyt, kun oli toinen lääkäri pelotellut miten haastava poisto se olis, mutta en tiedä oliko se jotenkin löystynyt tai muuta, mutta se lähti kyllä todella helposti. Ja oli juuressa tulehduspesäke, joka onneksi tuli ehjänä juuren mukana ulos eikä aiheuttanut mitään erikoistoimenpiteitä..

Siihen se helppous sitten loppuikin….. Onneksi mulla oli edellisen hammasvaivan jäljiltä kunnon särkylääkkeitä kotona. Kivut olivat koko ajan aivan melko kovat, mutta viikonvaihteessa kävivät niin sietämättömiksi, että mun oli pakko mennä takaisin valittamaan ja kuiva poistokuoppahan siellä oli ja lääkärin mukaan niin kivulias tila, mihin ei auta mitkään särkylääkkeet. Eli poistokuoppaa suojaava verihyytymä oli lähtenyt, tai ei ollut kunnolla muodostunutkaan ja leukaluu hermoineen ammotti paljaana ja kivuliaana. Hoitotoimenpiteenä lääkäri päätti puuduttaa ja tehdä verestyksen, eli kaivella kuoppaa niin että syntyy uusi verenvuoto ja uusi verihyytymä. Päälle laitettiin tikit pitämään tuo hyytymä paikallaan. En tiedä miksi, mutta puudutus sattui ihan kamalasti, kuten myös tuo verestys ja vaikka mulla oli koko vasen puoli naamaa puutunut päänahkaa myöten, ainoa mikä EI ollut puutunut, oli tuo poistokuoppa. Kauheinta oli tuon kaivamisen lisäksi se, kun lääkäri yritti rutistella poistokuopan reunoja lyttyyn, että saisi hyytymän ja tikin sievästi pysymään. Herranjumala että olin litimärkä hiestä ja hiukset märkinä kyyneleistä, mutta selvisin kuitenkin hengissä. Kaksi rajua johtopuudutusta pienen ajan sisään teki kivat komplikaatiot, leukanivel oli niin kipeä, ettei suu juuri auennut ja särkyä oli nivelessä ja heijasteli kaulaan ja leukaan, suun alle asti. Kuitenkin kuulemma normaalia, vaikkakin ikävä oire.
Kivut kotona olleet kuitenkin yhtä kovat, vaikka tuon toimenpiteen piti auttaa ja lämpö oli jatkuvasti koholla ja sahasi 37,5 molemmin puolin. Kaksi yötä kärvisteltyäni soitin taas hammaslääkäriin ja sainkin taas samalle lääkärille pian ajan ja itkua vääntäen takaisin. Siellä laitettiin vähän erilainen puudutus(ehkä joku kalliimpi ja parempi, puudutteiden kaviaaria, kuten mieheni asiaa mietti), koska nyt tällä kertaa puuduin paremmin ja puutunut alue oli moninkertaisesti pienempi ja erittäin rajattu. Kuoppa putsattiin, ja sain sinne jodoformitamponin, kotiin antibioottikuurin, porepanacod-reseptin ja kontrolliajan huomiselle.

En ole koskaan mitenkään rakastanut historiani takia hammaslääkäriä kuin alle kouluikäisenä, ennenkuin maitohampaitten repiminen ja oikomishoidot aloitettiin, mutta olen silti yrittänyt olla reipas ja olenkin hyvin pärjännyt. Nyt kuitenkin olin niin väsynyt, kivulias ja epätoivoinen, että sain lähes paniikkikohtauksen kesken toimenpiteen, itkin ja tärisin. Pelottavinta oli, ettei lääkäri tai hoitajakaan reagoinut mitenkään, eikä rauhoitellut, lääkäri pisti vaan pökköä pesään hoitaakseen tuon toimenpiteen. Toisaalta ymmärrän, että tehtävä se on, mutta minusta ei olisi ollut liikaa pyydetty jomman kumman hetkeksi pysähtyä ja laittaa käsi hartialle sanoen vaikka että ”hyvin sä pärjäät, ota iisisti, hengitä rauhassa, niin tää on kohta ohi”, koska itekin huomasin että ylireagoin kun pahin kipu oli jo ohi, mutta olin jotenkin niin kierroksilla etten pystynyt rauhoittua kun se tilanne oli niin kaoottinen…
Harmi että tuo lääkäri on todella todella ammattitaitoinen ja paras juurihoitaja kunnallisella, niin en raaskii vaihtaakaan.

Tässäpä tämä koettelemukseni nyt raportoituna, koko viikon olen syönyt pelkästään mössöruokaa, juonut mehua, mutta myös juustonaksuja ja karkkia(siis sellaisia joita ei ”tartte” pureskella). Paino on taas hieman pompannut, toki tää kipu on myös naulinnut aika pitkälti kotiin, kun jos olen kivuton, olen kivasti lääkepöllyissä ja kivuliaana taas ei huvita kuin kököttää paikallaan. Olen myös koittanut juoda aika paljon, tosin pakko ollut juoda mehua, koska maku suussa on ollut niin paha ja nyt vasta tuo jodoformituppo pahalta maistuukin.. Lisäksi vissiin nuo kipulääkkeet lisäävät turvotusta, ainakin yhdistettynä tuohon sohvalla röhnäämiseen ja suolaiseen einesruokavalioon(uusi suosikkini, kokkikartanon tomaatti-vuohenjuustokeitto, hyvää myös kylmänä)…

Selkeästi kyllä huomaan, että kivuliaana hellin itseäni herkuilla, mutta toisaalta juurikin kun olen kipeänä, niin mulla ei ole ollut selkärankaa tehdä sille stoppia. Onneksi vain herkuilla, uhkailin jo puolitosissani lähteävni kadulle huumeita ostamaan, kun kivut olivat pahimmillaan, vedin 1g panacodia ja 1,5tabua burana 600mg ja lääkäri tarjosi vain reseptiä käsikauppapanadoliin. Toisaalta en ole kyllä itseäni hirveesti mistään repsahduksesta nyt syytellytkään, että sikäli kai jotain edistystä, ehkä?
Lapset menivät mummolaan hoitoon ja kivut olivat aisoissa, niin aloin taas virkata. Onpahan käsillekin muuta tekemistä kuin napostelu..

Ai niin muuten.. En varmaan ole täällä muistanut hypettäkään ja hädintuskin muistanut koko juttua tässä sairastaessa, mutta vajaa kk päästä meillä on miehen kanssa 5-vuotishääpäivä ja me juhlistamme sitä matkustamalla pienelle romanttiselle kaupunkilomalle…..LONTOOSEEN!!!! ❤

Loma takana

Aika rientää kuin siivillä, tuntuu että tuo väli joulusta ja uudestavuodesta tähän lomareissuun meni aivan todella nopeasti. Lomasta puhumattakaan, melkein tuntuu että olinko mä siellä tosiaan viikon?
Kyllä mä ilmeisesti sitten olin ja nautin kyllä täysillä. Mutta ihaninta oli palata kotiin, miehen kanssa ekat päivät oli täyttä kuhertelua kuin vastarakastuneet ja lapsiakin tullut katsottua tässä ruusunpunaisilla laseilla.
Näin unta että jojoilin taas lomalla 5kg ja kotiin tultuani aika tarkkaan pitikin paikkaansa. Tosin kävin pari kertaa vessassa ja lähti heti pari kiloa. Olin siis todella turvoksissa, varsinkin jaloista, kun lennot vaikuttivat paljon, mutta myös runsas alkoholin juominen ja hiilarisen moskaruuan mättäminen. Eilen vielä tilattiin kotipizzaa ja vaikka en siihen omaan ihan turvaruokaani tukeutunutkaan, niin aikamoinen lätykkä sieltä tuli otettua. Puolustaudutaan nyt edes sillä, että söin siitä kaksi päivää.

Koko syömishäiriöasian olen taas koittanut työntää jonnekkin syvälle syvälle, mutta eihän se kauheasti tuolla lomalla onnistunut, vaan on nyt entistä enemmän mielessä.
Mun toinen (tapaturmia jo hoikkana teininä kokenut) polvi on alkanut vihotella joitain viikkoja sitten ja rutisee ja naksuu, jos sille laittaa enemmän painoa sitä liikuttaessa. Onneksi se ei kuitenkaan ole kipeä, mutta luulen että on vain ajan kysymys, sen verran kauhealta tuo rutina tuntuu ja en ole ihan varma kuuluuko se jopa muidenkin korviin. Tuolla tuli käveltyä paljon, tanssittua, ravattua rappusia ja kaikki oli tällä kunnolla ja ylipainolla tuskaa. Koneessa juuri ja juuri turvavyö mahtui kiinni, tarjotin ei mahtunut lainkaan auki ja söinkin ruokani nerokkaasti syliini asetellun käsimatkatavarakassin päältä. Olikin ihan jees keksintö, koska tätä tarjoitinasiaa stressasin KAMALASTI, mutta loppujen lopuksi se oli murheista pienin. Mun jalat oli aivan kauhean turvoksissa jo ennen lentoa ja tällä massalla paljoa huvittanut jaloitella lennon aikana, onneksi sain nostaa jalat ylös kun vieruskaverit lähtivät yhtäaikaa vessaan ja jonottamisen takia olivat melko kauankin poissa. Pelkästin että saan veritulpan, huih..
Itsetuntoa ei myöskään hivellyt uikkarissa esiintyminen, vaikka ostinkin ennen reissua melko hyvin mun kroppaa imartelevan mekkouikkarin. Meidän hotelli olikin aikuisten hotelli, tosin tuntui että ne mammat kyttäsivät enemmän kuin nuoremmat..  Hotellilla poreammeetkin oli upotettu maahan ja tällä elopainolla uikkareissa sinne pääseminen ja varsinkin pois punkeaminen oli hankalaa, ku se oli sitä jo normaalipainoiselle kaverillekin. Eipä kyllä siellä allasalueella sitten viihdytty muutenkaan, sillä vesi oli melkoisen kylmää, vaikka mukamas altaan ja porealtaiden piti olla lämmitetty.
Hotellihuoneessa mun puolella sänkyä oli vastapäätä peili joka myös kyllä todella koruttomasti paljasti koko totuuden, mä olen kyllä tosi valtava maatessani ja mahani on kuin jäätävä kasa pullataikinaa.
Itsetunto, älä jätä! Pliis, tule takaisin?! Noh ainakin jotain positiivista, että mun kasvojen iho voi tosi hyvin ja kädet myös, ovat niin pehmoiset, ettei uskoiskaan. Ennen lähtöä ne kun olivat niin karheat ja kuivat, että iho ihan repeili ja vuoti verta. Ja kun mies oli mua niin kovasti ikävöinyt, niin sen kehut ja ihana uusrakastuneisuus on ollut kyllä mannaa. Mulla on aivan mahtava mies ja parisuhde! ❤ Lapsetkin tuntuneet niin lahjalta ja muutenkin oma elämä onnekkaalta. Arjesta myös on osannut nyt iloita eri tavalla, onneksi meillä on viikon päästä taas laivamatka, tosin perheen kesken, niin ei ihan kunnolla ehdi arki yllättämään.

Sain tänään vihdoin varattua myös sen psykoterapian. Muistan katselleeni yhtä terapeuttia täältä, joka oli erikoistunut syömishäiriöihin ja nyt bongasin hänet uudestaan ja sain ajan heti jo huomiselle, huih! Toivottavasti hällä on osaamista myös tämän ääripään juttuihin, koska tuntui että vähän jokatoisella terapeutilla oli asiakaspaikat täynnä, eivätkä ottaneet uusia asiakkaita.. Tosin en tiedä miten paljon loppujen lopuksi eri syömishäiriöt edes eroavat toisistaan, jos tarkastellaan yleistä sairastumisen mekaniikkaa ajatusmaailmaa ja toipumisprosesseja.. Tai esim oli kyse mistä tahansa riippuvuudesta.

Kirjoitan varmaan heti huomenna tästä aiheesta lisää, että miten meni, nyt kipin kapin perheelle ruokaa kokkaamaan

Ensimmäinen pilleri ja pohdintaa puolison tuesta ja jaksamisesta

Nukuin viimeyönä taas tosi huonosti, tarkalleen ottaen en vaan saanut unta. Meillä meni illalla jo netti poikki, joten piti keksiä Oikeaa  Tekemistä. Eihän se ongelma sinänsä ollut, mutta aamulla kolmen tunnin torkahduksen jälkeen olo ei ollut häävi ja jaksaminen vähän niin ja näin..
Jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja mies lupasi töiden jälkeen hoitaa kauppareissun, jos laadin listan. Minähän tein ja funtsin vähän etukäteen syömisiä, kun normaalisti me käydään kaupassa ihan fiilispohjalta ja usein ostetaan ne samat jutut. Nyt tuli vähän vaihtelua muutaman erilaisen kasviksen muodossa, sekä muutkin meikäläisen pahimmat heräteostokset jäi pois ja selvittiin kohtuullisen pienellä loppusummalla. Listalle kuitenkin kirjoitin ”irtokarkkia” ja mieshän teki työtä käskettyä ja ”mä otin vähän kaikkea” ja lopputulos oli 818gramman säkki. Kääk.. Onneksi kurkkasin, että siellä on ehkä 25% mun lemppareita, sit 25% semmosia et ovat ihan suhtkoht ok ja loput semmosia että syön ehkä pakon edessä tai sitten jaan ne miehen kanssa.. Muutenkin olen aika tarkka karkeistani, vaikka ahmija olenkin ja pahat karkit joutuvat roskikseen, ellei ole tosi paha epätoivo.

No joo nyt meni vähän sivuraiteille, samalla kun mies hoiti lapsen kanssa kauppareissun, annoin hälle kelakortin ja pyysin häntä hakemaan nuo mun eilen määrätyt mielialalääkkeet. No problem. Kun hän tuli kotiin, antoi lääkkeet ja jotain siinä kommentoi että eka oli niin hymyilevä apteekkari siinä, sit meni ihan myrtsiksi kun näki mitä lääkettä on hakemassa. Heitin jotain vitsiä et ”se varmaan mietti, et ei hitto toi on jonkun masentuneen kanssa” ja mies siihen että ”niin tai et ton on pakko olla TOSI paska puoliso, kun vaimokin masentuu” tjsp.. Tietysti minä siihen että höps ja selitin, että joskus aiemmin mäkin ihmettelin miten joku voi olla masentunut, vaikka kaikki on hyvin, mutta en enää moniin aikoihin.. No toki miehenikin tietää, kun tästä paljon ollaan puhuttu, että mulla ainakin osittain saattaa olla aivoissa ihan jotain kemiallista häiriötä, kun viimeksikin sain niin nopeasti lääkkeistä avun, että kyse ei ole siitä ettenkö olis onnellinen tai mitään.

Jäin kuitenkin miettimään, että mitenköhän mieheni oikeasti näkee ja kokee tämän asian.. Hän on itsekin pienesti tunnesyöppö ja toisaalta ei ole koskaan puuttunut diippeinäkään hetkinä mun syömisiini tai muuhun, korkeintaan tsemppaamalla ja hellästi persuksille potkimalla silloin kun oon sitä tarvinnut. Sekin on ollut tosi varovaista, kun tietää, että mä olen todella herkkä ottamaan itseeni vääränlaisesta kannustamisesta(kiitos isäni) ja toisaalta parisuhde on parisuhde, jos haluan jotain preppaajaa, niin hankin sen muualta.
Laitoin tohon avainsanaksi ”läheisen tuki”, vaikka lähinnä pohdin sitä, että millaista on elää masentuneen, syömishäiriöisen kanssa. En vaan keksinyt siihen mitään järkevää tagia, ihan vaan ”parisuhde” ehkä? Millaista on olla masentuneen ja/tai syömishäiriöisen puoliso?

Viimeksi masentuneena olin yksin ja olin juuri toipunut, kun tapasin mieheni, mulla oli vielä jotain ongelmia ja kävin psykoterapiassa, mutta kuitenkin. Olin toimintakyvyltäni jo siinä vaiheessa kutakuinkin normaali, sain nukuttua ja ei ollut mitään ahdistuksia tai pakkoajatuksia yms.. Nyt minulla on mies, sekä lapset, joiden takia tietty pakko jaksaa ainakin jonkin verran, mutta en haluaisi myöskään olla mikään riippakivi miehelleni arjessa, fyysisesti tai henkisesti. Enkä nyt suoranaisesti ees uskokaan moiseen, mutta tää on asia, mistä meidän pitäis ehkä puhua. Toisaalta koen, että ehkä mä vähän liikaa yritän välillä, että en ole aina ihan tarpeeks armollinen itselleni(koska en halua, että tilanne näkyisi lasten arjessa), mutta sit taas kyllä mua harmittaa, kun univelka tai ahdistus käy niin suureksi, että lamaannun ja kotityöt jäävät toisen harteille.
Toisaalta tää ehkä eniten johtuu siitä, että lusikkateorian mukaan käytän kaikki lusikat siihen, että hoidan kotiäidin pestini kunnialla, välillä vähän lainaan muiltakin päiviltä ja pidemmän päälle sitten olen miehen töistä tullessa jo aivan finaalissa.

Esim tänään lasten iltatoimet meni ohi, kun univelkaisena lopulta nukahdin sohvalle siinä klo 20, enkä herännyt ees kunnolla siihen, että lapset hyppi mun päällä ja heräsin vasta puolenyön aikoihin…
Mies siis taas kerran joutui ottamaan vetovastuun eka työpäivän muodossa tuoden leivän pöytään, sitten hoitamaan kauppareissun ja vielä lasten iltatoimet.. Tiedän kyllä, että jos me tästä puhutaan, ukkokulta tietenkin sanoo että mun pitää keskittyä nyt saamaan itseni kuntoon ja ei mitään ja olen hyvä äiti ja arvostaa mun kotiäitiyttä ja että olen ja touhuan päivät lasten kans. Uskon, että hän sitä tarkoittaakin. Mutta saako hän tarpeeks arvostusta ja omaa aikaa yms, että jaksaa meidän, mun kanssa?

Olen myös se, joka ei aina muista sanoa tai osoittaa välttämättä tarpeeks usein, miten arvokasta se tuki ja panos arkeen on, että rakastan ja olen kaikesta huolimatta kuitenkin pohjimmiltani onnellinen ja tyytyväinen elämääni.
Tuli mieleen, kun näin MHL:n päivityksen Nopsajalan biisistä Lupaan Olla.

Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan,
Kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen,
Ei tuu tarpeeks sanottuu..

❤