Kohti uusia haasteita!

Kohti uusia haasteita!

Ensimmäinen haaste selätetty, nimittäin se että asensin ajat sitten tietokoneeni käyttöjärjestelmän uusiksi ja kaikki kirjautumistiedot hävisivät. Lopulta tänään vihdoin löysin kauan häviksissä olleen muistilappuni, mihin olin rustannut tämän salasanan, tosin tällä käyttäjätunnuksella luotuun sähköpostiin en päässyt enää kirjautumaan..
Pääasia kuitenkin, että pääsen taas kirjoittelemaan, sillä monesti olen ajatellut arjen karikoissa että pääsisipä purkamaan tänne, eikä se ole ollut mahdollista! Pelkäsin jo, että tämä on mennyt lukkoon kaikesta yrittämisestä, mutta ei onneksi.

Tärkein juttu varmaan se, että ilmoitin itseni alkuvuodesta pöperöproffan Tunne Nälkäsi-verkkokurssille, joka btw alkoi tänään. Jos tyyppi ei ole tuttu, tämän jo pitkään ihailemani rautaisen ammattilaisen nimi on Patrik Borg. Se kurssi oli tosi kallis tähän elämäntilanteeseen ja halusin miehen mielipiteen asiasta ja olin yllättynyt kun hän puolsi sitä myös. Jos siitä on edes vähän apua, se on hyvä!
Tilasin myös aiheeseen liittyvän, Patrikin kirjoittaman kirjan Tunne Nälkä ja luin sen yhdellä istumalta nyt viikonloppuna. Toki se oli ohut, mutta täyttä asiaa ja monta asiaa mitä aloin miettimään ja tänään tuli ensimmäinen osa kurssia, josta sain lisää tuumailtavaa tehtävien lisäksi.

Olen aina tiennyt, että minulla on syömisen rytmit täysin pielessä, mutta myös se että en edes halua kuunnella kroppaani. Koska en pysty aina hallitsemaan syömisiäni, yritän hallita nälkääni ja usein vaikka minulla on kiljuva nälkä ja olen koko päivän kaupungilla ja voisin vaikka mennä lounaalle ravintolaan herkuttelemaan, en mene. Kuvittelen että se on hyvää kontrollia.. Kun tulen tuollaisen päivän jälkeen kotiin, nälkä on jo todella kova, kun kerran jopa jo tunnen sen, yleensä en edes tunne. Herkkuja herkkuja herkkuja huutaa kroppa, yleensä siinä vaiheessa keskitytään päivälliseen. Järkevästä päivällisestä huolimatta illalla kroppa huutaa yhä mielitekojaan, tämän ilmiön nimi on pöperöproffan mukaan nälkävelka. Lapset pitävät huolen, ettei napostella mitään, mutta kun olen yksin, jokainen voi varmaan arvata miten hyvin ”itsekuri” tuossa vaiheessa pitää kellään. Ehkä minulla ei olekaan ahmimishäiriötä, vaan totaalisen surkea ateriarytmi, nälkävelkaa ja täysin vääristynyt kontrolli. Minulla ehkä on jonkinlainen syömishäiriö ja haitallisia ajatuksia, ahmin sen takia ja se ei ole syy vaan seuraus.

Toinen asia on se, että olen ajatellut että kroppaani ei voi luottaa ja se on sekaisin. Se ei tunne juurikaan nälkää tai janoa, eikä viis veisaa normaalista ateriarytmistä, koska minulla ei TODELLAKAAN ole nälkä lounasaikaan, päinvastoin, kuten nyt tällä hetkellä tätä kirjoittaessani. Toisaalta jos tuntisin nälkää, muuttaisiko se jotain. Ehkä, tai ei. Jos minulla on kova jano, harvemmin jaksan juoda heti. Yöllä jos herään janoon, en mene juomaan vaan koitan vain nukahtaa uudestaan jos vähänkään kielen saa irti kitalaesta.
Kroppahan on nimenomaan sopeutunut olemaan viestittämään tukalasta olosta suoraan, koska siitä ei ole ollut mitään hyötyä. Kroppani siis toimii todella viisaasti ja loogisesti. Ehkä uskaltaisin luottaa siihen myös!

Sen verran yleisiä kuulumisia, että ihmeempiä ahmimiskohtauksia ei ole ollut ja joulukin meni suhtkoht iisisti ja ennenkaikkea normaalisti. En jaksa oikeastaan koskaan jäädä valvomaan lasten mentyä nukkumaan ja kun uni on laadukasta, se myös osaltaan hillitsee turhia mielitekoja. Olen myös alkanut syödä iltapalaa, koska usein mulla oli vaikeuksia saada unta murisevan mahan takia. Tämä taas tekee sen, etten herää hirveässä nälässä, mutta silti edelleen jollain tavalla mietin syönkö liikaa aamuisin ja onko siinä syy siihen ettei minulla ole nälkä lounasaikaan, mutta ehkä mun pitäisi unohtaa se ajatus.
Plantaarifaskiittikin on taas ollut kiusana muutaman kk ajan, tosin ei niin pahana kuin viimeksi, mutta harvinaisen veemäinen vaiva näin ylipainoisena.. Onneksi on hyvät pohjalliset!

Mainokset
Lomat ohi

Lomat ohi

Tänäaamuna kävin vaa’alla, luulin että kaikki loman aikana mässätyt buffetähkyt, karkit, sipsit, roskaruuat, kakut, limut, alkoholit ynnä muut olisi tehneet tehtävänsä. Mutta meinasi leuka loksahtaa, kun lukemaksi tuli 139,2kg. Ja tämän siis mittasin vielä aamupalan jälkeen.
Kuitenkin, jotain on ehkä edistystä tapahtunut. En tiedä uskallanko sanoa että varsinaisesti, mutta en ole sortunut mihinkään isoihin ahmimisiin. Myönnän kyllä mättäneeni karkkia joka päivä, mutta kertamäärät ja tilanteet ovat olleet sellaisia, että ovat olleet vielä kutakuinkin normaalin rajoissa.
Ainoa mikä vähän harmittaa, on se, että olen sortunut juomaan veden ja vissyn sijaan limua, mutta sekin annettakoon nyt anteeksi koska kelit ovat olleet tosi kuumat ja nytkin ulkomittari näyttää 28 astetta! Eli nesteen saaminen menkööt nyt periaatteiden edelle, koska olen muutenkin surkea juomaan.. Tulipa muuten janon tunne. Harvinaista.

Minun pitäisi tässä olla tarkempi, että kun moisen tunteen huomaan, että joisin silloin heti vettä. Minulla on todella paha tapa vain jollain tapaa ”nautiskella” siitä tunteesta ja potea sitä janoa turhaan. Enkä edes itse tajua, miksi teen noin. Jotain itsensä kiusaamista ja pieni nautinto kropan rankaisemisesta juomattomuudella, kun en syömisiä pystynyt rajoittamaan?

En muista olenko tästä täällä maininnut, mutta puhuin tästä sairaanhoitajan kanssa.
Lapsuudesta muistoni janontunteisiin ovat sellaisia, että olen syönyt paljon salaa (varastamiani) herkkuja ja jään kiinni siitä, että käyn juomassa. Nykyäänkin vielä äitini alkaa heti udella että mitä olen syönyt, jos haluan juoda vettä.. Isäni myös kovasti mahtailee sillä, että ei juo paljon mitään tai tunne janoa. Tai puhuu halveksivasti nykyisestä trendistä että koko ajan pullo kädessä ja litkitään vettä.. Ehkä tässäkin joku alitajuntainen miellyttämisjuttu, tosin nyt nesteenpoistolääkityksen myötä on vähän sielläkin muuttunut ääni kellossa..
Toinen muisto on se, että vanhemmat tuputtivat aina kotimehua janoon, inhosin sitä. Ei se kovin makeaa ollut, mutta olin tosi kyllästynyt siihen. Eikä sitä ees juonut kukaan muu, silti sitä piti tehdä vuosi toisensa jälkeen kauheita määriä ja syyllistää mua miten naapurin lapsetkin vielä aikuisinakin juovat paljon mehua ja minulle ei kelpaa…
Sitten myöhemmin jossain vaiheessa meillä tehtiin putkiremonttia ja jostain syystä putket pistettiin pannuhuoneen läpi ja se teki taas sen, että hanasta ei tullut kylmää vettä kuin piiiitkän juoksutuksen jälkeen ja ei ollut sallittua valuttaa vettä turhaan ja tuo vesi siis oli aivan lämmintä tai jopa kuumaa, niin sitä ei tosiaankaan vapaaehtoisesti juonut..
Vaikka meillä oli oma kaivo, joka ei koskaan ollut kuivillaan, niin silti vettä piti säästää, kuin se olisi kannettu edelleen jostain kaivolta ihmisvoimin… Jääkaappiinkaan ei vettä mahtunut kylmenemään, se oli aina tetristyyliin täytetty jokaista pikku kolkkaa myöten. Ainoa vaihtoehto oli käydä juomassa vessasta, mutta se nyt ei varsinaisesti ollut kauhean houkutteleva paikka.
Limua(=JAFFAA) meillä ei ollut tarjolla kuin muutaman kerran vuodessa, kun aikuiset tekivät ”paukkua”, synttäreilläkin juotiin aina tuota kotimehua. Muistan kun menin yläasteelle ja ekaa kertaa kaverini puhui pepsin ja kokiksen eroista ja minä en ollut tainnut koskaan edes maistaa pepsiä! Noh, sittemmin kyllä olen juonut limua senkin edestä, mutta nyttemmin se on taas jäänyt. Hyvä niin, juomalla tulee kyllä tosi paljon turhia piilokaloreita.

Sairaanhoitajani antoi myös vinkin, mitä olen itsekin käyttänyt. Kun juon vettä tai vissyä, kuvittelen miten rusinamaiset soluni ihan tärisevät onnesta ja virkistyksestä kun saavat raikasta vettä. Ajattelen miten vesi tekee minulle hyvää ja hoitaa minua sisältäpäin.

Näihin tunnelmiin, kippis ja helteestä nauttimaan. Eli kaihtimet kiinni ja tuulettimen alle sohvalle kirjan kanssa. 😉

Oivalluksia

Oivalluksia

Eilen oli taas psyk. sh-kaynti, joten olisi aika kirjoittaa pientä tilannerapsaa.
Kiirettä on arjessa pitänyt, ihan hyvä niin ja en ehtinyt ”kotiläksyihin” ajatuksella perehtymään, mutta ei se haitannut.
Oli siis muutamia testejä, joista masennusseulasta tuli edelleen ilmeisesti vaikeaan masennukseen viittaavat pojot..
Mutta siis se tärkeämpi juttu oli, että piti kirjoittaa omia negatiivisia ajatuksia ylös ja käytiin niitä sitten läpi siellä vastaanotolla eilen. En lähtenyt niitä järjestyksessä ees luettelemaan, vaan sitä mukaa kun puhuttiin läpi mitä nyt kuuluu, niin otin muutamia otantoja sieltä täältä. Sitten tajusin että näillä lähes kaikilla asioilla on yksi yhteinen tekijä ja se on se että ”mitä muut minusta ajattelevat”.
Olen tosi pohdiskeleva ihminen ja nyt olen alkanut toistaa lapsuudenkodista tuttua ajatusmallia, että sillä olisi jotain merkitystä mitä joku (mahdollisesti tuntematon tai vaikka tuttukin) ihminen minusta ajattelee, millaisen kuvan annan ja että pitäisi tehdä asioita sen takia, että muut ihmiset olisivat tyytyväisiä tai vaikuttuneita, tai että eivät ajattelisi minusta mitään negatiivista. Varsinkin kun tuo on täysin omavaltainen, subjektiivinen tulkinta toisen mielipiteestä. Täysin oma kuvitelma siitä, mitä joku mahdollisesti saattaisi ajatella. Ajatukset, ne eivät näy, eivätkä kuulu, että onko niillä loppujen lopuksi oikeasti noin paljon väliä? Lisäksi kun homma on mennyt täysin överiksi..

Jännä että nämä ajatukset ovat tulleet nyt vasta. Olen aina ollut aikuisiällä lihava ja silti hieman ehkä enemmän evvk-luonteinen, olen tehnyt melko lailla niin kuin on itseä huvittanut, muiden mielipiteistä viis. Nyt kuitenkin olen joutunut lasten jälkeen, uudella paikkakunnalla aloittamaan alusta ihmissuhteiden luomisen ja toisaalta myös vanhat tuttavuudet ovat melko heitteillä. Erittäin otollinen maaperä tämän syömishäiriön ja muiden ongelmien eskaloitumisen myötä sille, että halu tulla hyväksytyksi on ylikorostunut.

Asia on jotenkin raskas ja monimutkainen, joten en jaksa sitä nyt puida tämän enempää, vaan siirryn toiseen asiaan. Tähän artikkeliin, jonka fb:stä bongasin ja rohkeasti jaoin itsekin seinälleni!
Onko sinulla syöminen ”rikki”? Lue tämä!

Syömishäiriöstä voi tulla elämäntapa, tapa olla olemassa. Oma identiteetti saattaa rakentua niin pitkälle syömishäiriön varaan, että kokemusta omasta itsestä ilman sitä ei ole lainkaan.

Toipumisvaiheessa tulevatkin usein esille kysymykset siitä, mitä oikeastaan on ilman syömishäiriötä, mitä jää jäljelle kun se viedään, kuka ja millainen olen, jos en sairasta?

Niinpä. Koko artikkeli oli niin hyvä, että teki mieli lainata siitä tänne noin 95% kommentoiden, mutta olisi mennyt jo vähän liian pitkälle. Totean vaan että asiaa, asiaa ja vielä kerran asiaa ja tuo yllä oleva lainaus kiteyttää ehkä eniten sen, että miksi niistä tavoista on niin vaikeaa päästää eroon nyt, kun ei syöminen itsessään enää lääkitysten myötä oikeastaan aiheuta mitään tunteita. Normaali elämä.. Kuulostaa pelottavalta..

Ai niin, ensi kerraksi sain tehtäväkseni kirjoittaa ylös juttuja joista saa voimaa ja jotka taas vetävät mieltä alaspäin. Jos nyt tähänkin pari asiaa..
– Mieltä vie ainakin alas se, että minulla ei ole kivoja vaatteita, paidat ovat usein liian lyhyitä ja näyttävät vatsaroikkoni, joten en halua pitää niitä. Ja jos paita peittää mahan, tuolla tuulessa se liiskaantuu mahaa vasten ja näyttää karun todellisuuden jokaiselle ohikulkijalle 😦 Se on ehkä pahin itsetunnon murskaaja tällä hetkellä. Lisäksi tuntuu, että kaikki vaatteeni näyttävät halvoilta ja nuhjuisilta, itse taas nuhjuiselta ja punakalta porsaalta näin helteellä. Lisäksi rahaa ei ole liikaa, jotta raaskisin tuhlata itseeni, kaupasta ja harvemmin suomalaisista verkkokaupoista en löydä mieluisia ja tilatessa tulee tehtyä aina hutiostoksia, joita ei voi palauttaa ja olen laiska myymään(tähän pitäisi seuraavaksi panostaa)..
+ Mieltä parantaneet eilen& tänään mukava tekeminen yhdessä koko perheen kanssa, miehen loman odottelu(reilu 3vk vielä), kauniit kukat ja syreenin tuoksu ulkona ja (ikkuna)shoppailu wishillä. Ja se että esikoinen sai ekan virallisen kaverisynttärikutsunsa ja se ilo mikä sitä kautta itsellekin tuli, voih, ihanaa ❤

Aloitetaan ihan alusta.
Tapasin harrastukseni parissa netissä ihmisen, jonka kanssa olen ollut melko tiiviistikin yhteyksissä tämän harrastuksen tiimoilta ja jutellut sittemmin kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Hänestä on tullut yllättävän tärkeä minulle ja olenkin hänelle kertonut paljon murheitani. Hän vaikuttaa tosi kivalta ja ihan rennoltakin tyypiltä, vaikka on minua yli 10v nuorempi ja aivan eri elämäntilanteessa kaikin puolin. Nyt hän on ehdottanut tapaamista ystävinä, mutta itse olen aivan kauhuissani.
Ensisijaisesti toki minua häiritsee tuo ikäero, mutta myös tämä minun painoni. Tiedän että ei se ole mikään ystävyyden este, mutta jotenkin pelkään, että sitten hänelle realisoituu että miten eri maailmoista olemme ja menetän hyvän ystäväni.
Olen aika paljon uskaltautunut kertomaan näistä omista solmuistani(esim juurikin tästä syömishäiriöstä) ja usein hölöttänyt muutenkin näitä ongelmiani, eikä hän ole vielä mihinkään kadonnut.. Päinvastoin, koittanut tsempata ettei niillä olisi merkitystä ja muuta, mutta itse nyt koitan tässä kovasti muuria kaikesta huolimatta taas rakentaa ja itse piiskata itseni maanrakoon.
Lisäksi minulle on taas rantautunut menneisyydestä paha tapa ylianalysoida toisen sanomisia ja etsiä niistä negatiivisia taustamerkityksiä. Pyysikö se minua kahville vain kohteliaisuudesta(olettaen että kieltäydyn), tai sääliikö se minua, koska olen epätoivoisen ja yksinäisen oloinen? Haluaako se nähdä miltä näyttää noin sekavan oloinen ihminen? Miksi joku haluaisi nähdä mut tai tutustua muhun? Aloin taas miettiä että mitä miehenikään minussa näkee..
Lisäksi jotenkin itsetuntoni on nollissa, kun mietin mitä annettavaa minulla olisi jollekin uudelle ihmiselle, kun olen tommosissa tilanteissa ensin tosi paiseessa… Miehenikin sanoi että ekalla tapaamisella sai musta aivan erilaisen kuvan, kun olin niin jännittynyt ja ujostelin. Enkä mä normaalisti ole todellakaan sellainen..

Entä kun näemme ja hän toteaa minun todellakin olevan vanha, sairaalloisen lihava, epätoivoinen, yksinäinen, ruma, sekä tajuaa miten eri maailmoista olemme ikäeromme ja elämäntilanteemme takia. Nämä siis eivät ole semmosia ”älähän nyt”, vaan oikeasti faktaa. Ne muut sitten siihen päälle. Ja vaikka olisin miten mukava, niin kuinka moni ihminen haluaa katsoa tuollaisen kuoren alle ja jos, niin miksi…
Miksi itse ajattelen näin ja sitten kuitenkin pelkään että joku muukin ajattelisi noin? Pelkään sitä niin paljon, että en halua ottaa riskiä. Hulluinta tässä on se, että tämä henkilö ei ole ikinä ollut mitenkään pinnallinen, päinvastoin. Hän on tosi fiksun oloinen ja tuon harrastuksen tiimoilta jaksanut neuvoa ja tsempata mua, vaikka olisin mokaillut miten paljon.

Sinkkuaikoinani tapailin paljonkin uusia tyyppejä netistä, välillä miehiä ihan treffimielessäkin ja ei mulla silloin tämmösiä ajatuksia ollut. Olin toki 10-20kg pienempi(mikä tässä painossa ei kyllä merkittävästi asiaa muuta nykypäivään verrattuna) ja raskaudet eivät olleet muuttaneet kroppaani, joten mahduin esim pienempiin vaatteisiin kuin sen jälkeen samanpainoisena. Itsetuntoni oli välillä vähän liiankin hyvä ja en voisi sanoa, että miesseurastakaan olisi ihan hirveästi puutetta tullut. Aika harvat sokkotreffit päätyivät katastrofiin, suurin osa niistä kehkeytyi pidemmäksikin kaveruudeksi tai joksikin enemmänkin.
Nyt itsetuntoni on todella huono, lisäksi nämä kotona vietetyt vuodet ovat tehneet minusta arkajalan. Olen todella huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja en enää pidä itseäni hyvännäköisenä ja hauskana tyyppinä, kroppani hyvät puolet ovat vain surullinen muisto ja valitettavasti se vaan menee niin, että asenteeni varmasti näkyy ulospäin.

Tätä siis olen miettinyt muutamat viime päivät, tänään sain sitten vähän lisää ajateltavaa aiheesta..
Tänään vein olimme lasteni kanssa, kun hänen leikkikaverinsa puhui toisen pojan kanssa, että ompa tuon äiti iso ja onkohan se kaksi kertaa yhtä iso kuin..? Multa meni osa ohi, kun tietoisesti en ollut kuulevinani. Silti kuulin tarpeeksi ja tunsin miten sielua ja sydäntä kirvelsi, vaikka tuo oli kohtalaisen viatonta ja kotimatkalla nieleskelin kyyneleitä.. En edes surrut itseni takia, vaan muistan miten paljon itse häpesin omaa lihavaa äitiäni.
Tämä taas ei parantanut ainakaan noita itsetuntoasioita, kun pitäisi keksiä syitä, miksi joku minusta pitäisi..

Lisäksi psykan puolelta ei ole kuulunut mitään, nyt on kulunut tuosta lääkärikäynnistä jo 7 viikkoa, eli kohta 2kk.. Alkaa iskeä jo epäusko, varsinkin tälläisinä päivinä..

Tyhjyys..?

Tyhjyys..?

Ohoh. Painoni on pahimmasta lukemasta ennen lääkärikäyntiä pudonnut nyt vähän vajaa 5kg. En ole edes laihduttanut, olen syönyt ihan samalla linjalla kuin ennenkin, mutta määrät ovat pudonneet hurjasti. Edellispäivänä oltiin koko päivä ulkona ja haettiin lopuksi mäkkäristä ruokaa. Otin tavis hamppariaterian entisten megasettien sijaan. Eilen tilattiin pitsaa, söin puolet ja tänään lounaaksi äsken puolet. Silti tuli paha olo.
Ostin myös 400g, siis todellakin 400GRAMMAA irtokarkkeja, minä!! Olen niistä tässä useamman päivän saatossa syöny ehkä kourallisen per päivä tässä koneella pelaillessani, en ehkä sitäkään.

Herkut eivät enää maistu entiseen malliin, mutta ongelma on yhä todella vahva. En osaa olla varaamatta herkkuja kotiin pakonomaisesti ja HALUAISIN syödä niitä, haluan roskaruokaa, koska luulen että se täyttäisi jonkinlaisen tyhjyyden, mitä tunnen kun en enää saa ruualla itseäni turrutettua.

Myönsin jo eilen miehelle kyynelsilmin pyykkiä yhdessä lajitellessa, että salaa toivon, että olisin entisessä elämässäni, sinkkuna ilman lapsia, koska tämä tuntuu niin vaikealta ja haluaisin vaan käpertyä sohvalle ja syödä itseni rauhassa hengiltä.
Luulin, että lääkkeen avulla pääsisin helpommalla, mutta loppujen lopuksi en ole varma tekeekö tämä asiaa yhtään sen helpommaksi, se vain muuttaa ongelmaa. Nyt pitäisi keksiä miten täytän tuon tyhjiön, tai miten opin sitä sietämään.

Totaalinen repsahdus

Totaalinen repsahdus

Viikonloppu takana. Tosin olishan se pitänyt ennakoida, miten iso vaaranpaikka on siinä että jään yksin kotiin ilman henkistä valmistautumista. Varsinkin, kun kaupasta ei tajuttu ostaa mitään kunnollista syötävää ja mulla hädintuskin oli kotona aamupalatarvikkeita. Perjantaina tilasin illalla XL-kokoisen perhepitsan(tämä minun ikuinen nemesikseni) ja lauantaina hain mäkkiruokaa. Sunnuntaina vedin vielä loppuja pitsoja naamaan, ennenkuin mies tuli. Piilotin sen jäätävän suuren pitsalaatikon komeroon, ettei ulkopuoliset näe niitä. jos sattuvat tulemaan ovelle asti..

Toisaalta ärsyttää, että noin pienestä annan heti periksi, toisaalta yritän ajatella positiviisesti, että en mättänyt itseäni ähkyyn, vaan söin tuosta pitsasta kuitenkin koko viikonlopun. Söin siis 3 palaa heti ja yhden yöllä ennen nukkumaanmenoa, loput puolet vasta sunnuntaina. Silti harmittaa tuo ajatustapa, että mukamas on turvallisempi ja parempi olo jossain sisällä, kun tiedän että pizzaa on niin paljon, että sitä riittää koko viikonlopuksi (vaikka teoriassa olisin voinut tilata vaikka molempina päivinä yhden pienen) ja alunperinhän kylläkin ajattelin syöväni siitä oikeasti niin että maha ratkeaa. Toisaalta tulin kyllä tosi täyteen jo tuosta 3 palastakin…
Mäkkäristäkin tilasin ihan ”vain” tavallisen aterian+frappen(joka oli muuten taivaallisen hyvää), kun vielä vuosi tai viisi sitten olisin tilannut kaksi ateriaa ja/tai kasan juustopurilaisia. Karkkia en syönyt hirveästi, vaikka tuntuu tuon laivareissun jäljiltä pursuavan joka paikka makeisia.
Kuitenkin tuli lauantaina oltua liikenteessäkin, eli kävelyä tuli varmasti useampia kilsoja taas ja ainakin tämänaamuisen vaakalukeman mukaan ei mitään p ysyvää vahinkoa tullut tehtyä, mutta tämän ajatuksen kitkeminen olisi tärkeämpää ja joku sisälläni huutaa ”hälläväliä”.. Pakko sanoa että toisaalta odotan jo tavallista arkea, tämä lomailu on kyllä tämän prosessin kanssa aika hankalaa jatkuvine houkutuksineen…

Arki vielä sujuu, kun menee pienin askelin, mutta selkeästi tuo oli aivan liian iso hyppy tässä vaiheessa prosessia ja olin AIVAN LIIAN HUONOSTI VALMISTAUTUNUT! Jos mulla olis ollu edes jotain hyvää kohtalaisen tavallista kotiruokaa, en välttämättä olis repsahtanut noin pahasti, nyt kun mies kävi pikaiseen kaupassa ennen kuin lähti, ainoa mitä keksin hänen tuovan minulle viikonlopuksi oli 1,5l vaniljakokis. Enkä juonut siitä edes puolia, en nykyään edes pidä hirveesti limsasta.
Tosin olishan meillä ollut jotain nuudelia, ehkä pakkasessa jotain ”parempaakin”, mutta yksinäisyys ja tylsyys sai sitten käyttäytymään vanhalla tyhmällä tavalla. Jos nyt sitten nöyrästi myöntäis ja ymmärtäis, että mikä meni vikaan ja ensi kerralla valmistaudun tähän paremmin. Tosin onneksi tällaiset tilanteet on meillä tosi tosi tosi harvinaisia ja näitä on ehkä kerran vuodessa tai kahdessa vuodessa.