Hampaanpoiston jälkeen

Hampaanpoiston jälkeen

Mulla oli viime viikolla juurihoitoaika sovittuna omalle hammaslääkärille, mutta tuo yksi murtunut kuollut hammas (joka piti poistaa tällä viikolla) on vaivannut niin paljon, että extempore jouduinkin hampaanpoistoon.
Mä olin sitä kauhulla jännittänyt, kun oli toinen lääkäri pelotellut miten haastava poisto se olis, mutta en tiedä oliko se jotenkin löystynyt tai muuta, mutta se lähti kyllä todella helposti. Ja oli juuressa tulehduspesäke, joka onneksi tuli ehjänä juuren mukana ulos eikä aiheuttanut mitään erikoistoimenpiteitä..

Siihen se helppous sitten loppuikin….. Onneksi mulla oli edellisen hammasvaivan jäljiltä kunnon särkylääkkeitä kotona. Kivut olivat koko ajan aivan melko kovat, mutta viikonvaihteessa kävivät niin sietämättömiksi, että mun oli pakko mennä takaisin valittamaan ja kuiva poistokuoppahan siellä oli ja lääkärin mukaan niin kivulias tila, mihin ei auta mitkään särkylääkkeet. Eli poistokuoppaa suojaava verihyytymä oli lähtenyt, tai ei ollut kunnolla muodostunutkaan ja leukaluu hermoineen ammotti paljaana ja kivuliaana. Hoitotoimenpiteenä lääkäri päätti puuduttaa ja tehdä verestyksen, eli kaivella kuoppaa niin että syntyy uusi verenvuoto ja uusi verihyytymä. Päälle laitettiin tikit pitämään tuo hyytymä paikallaan. En tiedä miksi, mutta puudutus sattui ihan kamalasti, kuten myös tuo verestys ja vaikka mulla oli koko vasen puoli naamaa puutunut päänahkaa myöten, ainoa mikä EI ollut puutunut, oli tuo poistokuoppa. Kauheinta oli tuon kaivamisen lisäksi se, kun lääkäri yritti rutistella poistokuopan reunoja lyttyyn, että saisi hyytymän ja tikin sievästi pysymään. Herranjumala että olin litimärkä hiestä ja hiukset märkinä kyyneleistä, mutta selvisin kuitenkin hengissä. Kaksi rajua johtopuudutusta pienen ajan sisään teki kivat komplikaatiot, leukanivel oli niin kipeä, ettei suu juuri auennut ja särkyä oli nivelessä ja heijasteli kaulaan ja leukaan, suun alle asti. Kuitenkin kuulemma normaalia, vaikkakin ikävä oire.
Kivut kotona olleet kuitenkin yhtä kovat, vaikka tuon toimenpiteen piti auttaa ja lämpö oli jatkuvasti koholla ja sahasi 37,5 molemmin puolin. Kaksi yötä kärvisteltyäni soitin taas hammaslääkäriin ja sainkin taas samalle lääkärille pian ajan ja itkua vääntäen takaisin. Siellä laitettiin vähän erilainen puudutus(ehkä joku kalliimpi ja parempi, puudutteiden kaviaaria, kuten mieheni asiaa mietti), koska nyt tällä kertaa puuduin paremmin ja puutunut alue oli moninkertaisesti pienempi ja erittäin rajattu. Kuoppa putsattiin, ja sain sinne jodoformitamponin, kotiin antibioottikuurin, porepanacod-reseptin ja kontrolliajan huomiselle.

En ole koskaan mitenkään rakastanut historiani takia hammaslääkäriä kuin alle kouluikäisenä, ennenkuin maitohampaitten repiminen ja oikomishoidot aloitettiin, mutta olen silti yrittänyt olla reipas ja olenkin hyvin pärjännyt. Nyt kuitenkin olin niin väsynyt, kivulias ja epätoivoinen, että sain lähes paniikkikohtauksen kesken toimenpiteen, itkin ja tärisin. Pelottavinta oli, ettei lääkäri tai hoitajakaan reagoinut mitenkään, eikä rauhoitellut, lääkäri pisti vaan pökköä pesään hoitaakseen tuon toimenpiteen. Toisaalta ymmärrän, että tehtävä se on, mutta minusta ei olisi ollut liikaa pyydetty jomman kumman hetkeksi pysähtyä ja laittaa käsi hartialle sanoen vaikka että ”hyvin sä pärjäät, ota iisisti, hengitä rauhassa, niin tää on kohta ohi”, koska itekin huomasin että ylireagoin kun pahin kipu oli jo ohi, mutta olin jotenkin niin kierroksilla etten pystynyt rauhoittua kun se tilanne oli niin kaoottinen…
Harmi että tuo lääkäri on todella todella ammattitaitoinen ja paras juurihoitaja kunnallisella, niin en raaskii vaihtaakaan.

Tässäpä tämä koettelemukseni nyt raportoituna, koko viikon olen syönyt pelkästään mössöruokaa, juonut mehua, mutta myös juustonaksuja ja karkkia(siis sellaisia joita ei ”tartte” pureskella). Paino on taas hieman pompannut, toki tää kipu on myös naulinnut aika pitkälti kotiin, kun jos olen kivuton, olen kivasti lääkepöllyissä ja kivuliaana taas ei huvita kuin kököttää paikallaan. Olen myös koittanut juoda aika paljon, tosin pakko ollut juoda mehua, koska maku suussa on ollut niin paha ja nyt vasta tuo jodoformituppo pahalta maistuukin.. Lisäksi vissiin nuo kipulääkkeet lisäävät turvotusta, ainakin yhdistettynä tuohon sohvalla röhnäämiseen ja suolaiseen einesruokavalioon(uusi suosikkini, kokkikartanon tomaatti-vuohenjuustokeitto, hyvää myös kylmänä)…

Selkeästi kyllä huomaan, että kivuliaana hellin itseäni herkuilla, mutta toisaalta juurikin kun olen kipeänä, niin mulla ei ole ollut selkärankaa tehdä sille stoppia. Onneksi vain herkuilla, uhkailin jo puolitosissani lähteävni kadulle huumeita ostamaan, kun kivut olivat pahimmillaan, vedin 1g panacodia ja 1,5tabua burana 600mg ja lääkäri tarjosi vain reseptiä käsikauppapanadoliin. Toisaalta en ole kyllä itseäni hirveesti mistään repsahduksesta nyt syytellytkään, että sikäli kai jotain edistystä, ehkä?
Lapset menivät mummolaan hoitoon ja kivut olivat aisoissa, niin aloin taas virkata. Onpahan käsillekin muuta tekemistä kuin napostelu..

Ai niin muuten.. En varmaan ole täällä muistanut hypettäkään ja hädintuskin muistanut koko juttua tässä sairastaessa, mutta vajaa kk päästä meillä on miehen kanssa 5-vuotishääpäivä ja me juhlistamme sitä matkustamalla pienelle romanttiselle kaupunkilomalle…..LONTOOSEEN!!!! ❤

Mainokset
Loma takana

Loma takana

Aika rientää kuin siivillä, tuntuu että tuo väli joulusta ja uudestavuodesta tähän lomareissuun meni aivan todella nopeasti. Lomasta puhumattakaan, melkein tuntuu että olinko mä siellä tosiaan viikon?
Kyllä mä ilmeisesti sitten olin ja nautin kyllä täysillä. Mutta ihaninta oli palata kotiin, miehen kanssa ekat päivät oli täyttä kuhertelua kuin vastarakastuneet ja lapsiakin tullut katsottua tässä ruusunpunaisilla laseilla.
Näin unta että jojoilin taas lomalla 5kg ja kotiin tultuani aika tarkkaan pitikin paikkaansa. Tosin kävin pari kertaa vessassa ja lähti heti pari kiloa. Olin siis todella turvoksissa, varsinkin jaloista, kun lennot vaikuttivat paljon, mutta myös runsas alkoholin juominen ja hiilarisen moskaruuan mättäminen. Eilen vielä tilattiin kotipizzaa ja vaikka en siihen omaan ihan turvaruokaani tukeutunutkaan, niin aikamoinen lätykkä sieltä tuli otettua. Puolustaudutaan nyt edes sillä, että söin siitä kaksi päivää.

Koko syömishäiriöasian olen taas koittanut työntää jonnekkin syvälle syvälle, mutta eihän se kauheasti tuolla lomalla onnistunut, vaan on nyt entistä enemmän mielessä.
Mun toinen (tapaturmia jo hoikkana teininä kokenut) polvi on alkanut vihotella joitain viikkoja sitten ja rutisee ja naksuu, jos sille laittaa enemmän painoa sitä liikuttaessa. Onneksi se ei kuitenkaan ole kipeä, mutta luulen että on vain ajan kysymys, sen verran kauhealta tuo rutina tuntuu ja en ole ihan varma kuuluuko se jopa muidenkin korviin. Tuolla tuli käveltyä paljon, tanssittua, ravattua rappusia ja kaikki oli tällä kunnolla ja ylipainolla tuskaa. Koneessa juuri ja juuri turvavyö mahtui kiinni, tarjotin ei mahtunut lainkaan auki ja söinkin ruokani nerokkaasti syliini asetellun käsimatkatavarakassin päältä. Olikin ihan jees keksintö, koska tätä tarjoitinasiaa stressasin KAMALASTI, mutta loppujen lopuksi se oli murheista pienin. Mun jalat oli aivan kauhean turvoksissa jo ennen lentoa ja tällä massalla paljoa huvittanut jaloitella lennon aikana, onneksi sain nostaa jalat ylös kun vieruskaverit lähtivät yhtäaikaa vessaan ja jonottamisen takia olivat melko kauankin poissa. Pelkästin että saan veritulpan, huih..
Itsetuntoa ei myöskään hivellyt uikkarissa esiintyminen, vaikka ostinkin ennen reissua melko hyvin mun kroppaa imartelevan mekkouikkarin. Meidän hotelli olikin aikuisten hotelli, tosin tuntui että ne mammat kyttäsivät enemmän kuin nuoremmat..  Hotellilla poreammeetkin oli upotettu maahan ja tällä elopainolla uikkareissa sinne pääseminen ja varsinkin pois punkeaminen oli hankalaa, ku se oli sitä jo normaalipainoiselle kaverillekin. Eipä kyllä siellä allasalueella sitten viihdytty muutenkaan, sillä vesi oli melkoisen kylmää, vaikka mukamas altaan ja porealtaiden piti olla lämmitetty.
Hotellihuoneessa mun puolella sänkyä oli vastapäätä peili joka myös kyllä todella koruttomasti paljasti koko totuuden, mä olen kyllä tosi valtava maatessani ja mahani on kuin jäätävä kasa pullataikinaa.
Itsetunto, älä jätä! Pliis, tule takaisin?! Noh ainakin jotain positiivista, että mun kasvojen iho voi tosi hyvin ja kädet myös, ovat niin pehmoiset, ettei uskoiskaan. Ennen lähtöä ne kun olivat niin karheat ja kuivat, että iho ihan repeili ja vuoti verta. Ja kun mies oli mua niin kovasti ikävöinyt, niin sen kehut ja ihana uusrakastuneisuus on ollut kyllä mannaa. Mulla on aivan mahtava mies ja parisuhde! ❤ Lapsetkin tuntuneet niin lahjalta ja muutenkin oma elämä onnekkaalta. Arjesta myös on osannut nyt iloita eri tavalla, onneksi meillä on viikon päästä taas laivamatka, tosin perheen kesken, niin ei ihan kunnolla ehdi arki yllättämään.

Sain tänään vihdoin varattua myös sen psykoterapian. Muistan katselleeni yhtä terapeuttia täältä, joka oli erikoistunut syömishäiriöihin ja nyt bongasin hänet uudestaan ja sain ajan heti jo huomiselle, huih! Toivottavasti hällä on osaamista myös tämän ääripään juttuihin, koska tuntui että vähän jokatoisella terapeutilla oli asiakaspaikat täynnä, eivätkä ottaneet uusia asiakkaita.. Tosin en tiedä miten paljon loppujen lopuksi eri syömishäiriöt edes eroavat toisistaan, jos tarkastellaan yleistä sairastumisen mekaniikkaa ajatusmaailmaa ja toipumisprosesseja.. Tai esim oli kyse mistä tahansa riippuvuudesta.

Kirjoitan varmaan heti huomenna tästä aiheesta lisää, että miten meni, nyt kipin kapin perheelle ruokaa kokkaamaan

Se vaikein kaapista ulostulo..

Se vaikein kaapista ulostulo..

Joulunpyhät ja viimeinenkin lomanripe lusittu. Ei se niin kauheaa ollut, mulla on ollut nyt ”hyvä kausi”, ainakin mielialan suhteen ja yleensä syömiset noudattaa samaa kaavaa. Tosin suklaata on mennyt aika hirveästi, kuten muitakin herkkuja, mutta jos en ole ahminut, niin en osaa ees ajatella sitä pahana. Paino kuitenkin pompannut taas takaisin tuttuihin lukemiin..

Edellispäivän aamuna soi puhelin ja mun isäni soitti. Mutsi oli sanonutkin, että nyt vasta se oli ilmeisesti sisäistänyt sen, kun oli äidiltä kuullut että mulla moinen ongelma on. Äidillekin tästä kuitenkin kerroin jo ainakin 2kk sitten, en tiedä eikö se sitten oo aikasemmin faijalle kertonut, ei vissiin sitten.. Joka tapauksessa vaikeaa oli, mutta myönsin sitten että on syömishäiriö ja ahmista ja olen käynyt juttelemassa. Ja että lääkäri on ehdottanut psykoterapiaa, mutta pitäis sitten etsiä itse terapeutti ja mulla ei ole siihen varaa. Faija oli kovin harmissaan siitä, että olen salaillut asiaa ja lupasi maksaa viulut, jos jonkun sellaisen hyvän löydän ja jos siitä olisi vain mahdollisesti apua. Tulipahan vollotettua taas… Tässä siis huomisen kotiläksynä ottaa yhteyttä ainakin muutamaan psykoterapeuttiin.

Mä en ole enää käynyt siellä sairaanhoitajalla, kun olin sillon loppuvuodesta niin kipeänä ja jouduin sen viimeisimmän ajan peruun ja muistin hänen kertoneen, että hän siirtyy muihin tehtäviin. Totesin sitten että, oon tehnyt sen verran käsitöitä(ennen joulua lähes maanisesti) ja fiilis hyvä, että ei maksa vaivaa enää vähäksi aikaa vaihtaa ihmistä siellä, vaan mahdollisimman pian rahatilanteen mukaan etsiä se terapeutti ja heti kun saan lähetteen, niin hakeutua sinne psykoterapiaan. Onneksi sinne nyt pääsenkin vaikka heti aloittamaan jos vaan hyvän löydän. Aiemman lääkityksen lopettelin lääkärin ohjeiden mukaan, mutta jotenkin se sitten jäi niin, että en aloittanutkaan kunnolla uutta lääkettä siihen heti..
Valitettavasti tuo eka lääke, niin hyvä kun muuten olikin, omasi yhden melko ikävän sivuoireen näin parisuhteessa elävälle, totaalinen haluttomuus. Kun pääsin lääkkeestä eroon, fiilis oli hyvä ja itsehoitokeinot kohdallaan, eikä tullut nyt mitään vastoinkäymisiä elämässä niin.. Noh niin tai näin…

Tämän kanssa kuitenkin pitäis nyt skarpata, koska se mahdollisesti auttais hillitsemään myös ruokahalua ja auttais sinänsä myös laihtumisesta samoin kuin kilpparilääkkeen kanssa pitää nyt skarpata. Tosin sen kanssa tällä hetkellä tilanne on se, että se on loppu ja uusin reseptin soittamalla tk:n omahoitajalle viimeviikolla ja ei ainakaan vielä ole tullut ilmoitusta että olis haettavissa apteekista.. Huonompi juttu sinällään, mutta ei kai auta kuin odotella.
Lisäks mulla saattaa olla astma! Kun tosiaan olin sillon kipeänä, mulla oli TAAS infektioastma ja kävin päivystyksessä, niin se lääkäri oli ihan ihmeissään, että eikö mua ole kontrolloitu noitten jälkeen, kun kuulemma jatkuvat infektioastmat viittaa aivan selvästi siihen, että mulla olis lievä astma, joka sitten oireilee kun tulee tulehdusta. Nyt kun oon itseäni kuulostellut, niin onhan mulla ihan selvät astman oireet, mutta jotenkin niihin on vain tottunut. Nyt tänäänkin illalla makoiltiin miehen kanssa sängyllä ja juteltiin ja hassuteltiin, niin tuo nauraminen sai mut yskimään keuhkoja pihalle kauhean uloshengityksen vinkunan kera.. Normaaliako, ehkä ei? Ja siis tosiaan olen jo täysin parantunut tosta taudista, siitä on jo toista kuukautta varmaan, kun se oli ja meni…
Mun pitäiskin sen astman tiimoilta varten varata omalääkäriaika, mutta mun edellinen käynti omalääkärille edelleen kummittelee tuolla takaraivossa miten se jätti KAIKEN, koko TUNNIN käynnin kirjaamatta ja vähän pelottaa ja ärsyttää, että en tiedä pitäiskö vaan anoa omalääkärin vaihtoa. Pitäis myös varata aika sinne kilpirauhasen ultraan, kun se päivystyslääkäri kirjotti siihenkin lähetteen, kun sanoin että mulla piti olla kontrolli muutenkin(ja siitä ekasta kerrasta on jo kohta vuos) ja mulla oli sillon sen sairastamisen yhteydessä nyt tosi paha pala kurkussa. Tosin se helpotti kans, mutta joka tapauksessa siellä kontrollissa käydä, kun kerran sellaiseen pääsee ja kilpirauhanen on aristava edelleen. Ehkä mä hoidan nää kaikki nyt ens viikolla.

Ystävystyin myös joulun alla vähän syvemmin yhden naapurini kanssa ja sain olla luottamuksen arvoinen muutamissa isoissa asioissa. Aika kivalta tuntui sekin, vaikka rankkoja asioita olikin.
Lisäksi käytiin pariinkin otteeseen eri tyttöporukalla kaupungilla, ekaa kertaa tässä kaupungissa mulla oli joku paikallinen oma ystävä, jonka/joiden kanssa tehdä jotain tai mennä jonnekin. Eihän siihen mennytkään kuin viisi vuotta 😀

Reissuunkaan ei ole kuin pari viikkoa. Huonon itsetunnon aiheuttama suhtautuminen koko lomaan, saati matkaan alkaa jo lieventyä, osittain sen takia että värkkäsin tosiaan käsitöitä kaikille lahjaksi, mutta myös myyntiin joulun alla ja koen nyt jotenkin enemmän ansaitsevani tuon reissun. Lisäksi mies on kovasti kehunut mun aikaansaavuuttani, läheisistä puhumattakaan ja sehän on ollut todella mannaa mulle.
Tilasin miehen siunauksella paketin edullisia vaatteita briteistä ja niistä sen verran moni oli hyvä, että siinäkin mielessä on olo vähän helpottunut. Mulla oli vähän ressiä, että mitä ihmettä mä puen siellä päälle, kun mun kaikki vanhat kesäkuteet alkaa olla jo ihan nuhjaisia. Eivätkä ne ole edes järin kesäisiä ja suurimman osan kanssa näytän aika kauhealta…. Nyt sitten on halpoja tekokuiturättejä taas yhdeksi vuodeksi, kunnes voin todeta taas vuoden päästä saman ongelman, hah!

Kellokin kohta yksi yöllä.. Meillä ollut selkeesti rankka loma, kun tänään ulkoiltiin ja syötiin ja lopulta leffan ääressä koko perhe koisattiin tossa meidän pienellä kulmasohvalla. Mulla ihan jalatkin jumissa, kun pienessä mytyssä yritin jalat pystyssä siinä torkkua, vähän liian hyvin onnistuikin, kun nyt ei väsytä. Mutta onneksi ei tarvitse murehtia tai märehtiä, vaan tieni vie nyt virkkaamaan virkkaamaan……. 🙂

Häntä koipien välissä..

Häntä koipien välissä..

Vaikka ei sinänsä olis syytä.
Olen taas tehokkaasti vältellyt tänne kirjoittamista. Ei ole kiva aloittaa kertomalla, että olen lihonut edelisestä postauksesta viisi kiloa ja olen ahminut enemmän kuin varmaan kertaakaan tuon sepramin aloittamisen jälkeen.
Vastoinkäymisiä on riittänyt. Poika on ollut aivan mahdottoman haastava. Sitten tuli aivan järjettömän kokoinen visalasku, sekä muita yllättäviä menoja; lapsi kolhi naapurin autoa, ylinopeussakko yms yms yms.
Onneksi kuitenkin nyt kuitenkin pilkistää jo valoa tunnelin päässä.

Mulla oli alkuviikosta aika psykiatrille. Tälläkin kertaa oli venäläistaustainen nimi ja kahden edellisen kokemuksen jälkeen mua jännitti ja pelotti tosi paljon, mitä olisi odotettavissa. Tää tapaus kuitenkin puhui tosi hyvää suomea ja oli tosi ulospäinsuuntautunut, rempseä, kuunteli ja otti kantaa hyvin. Tuli sellainen hyvä fiilis, että hei tämä ihminen on oikeasti kiinnostunut minusta ja mun asiastani ja haluaa minulle hyvää. Se oli todellakin balsamia haavoille.
Lääkitystä vaihdettiin bed:iin paremmin sopivaan(sepramista seromexiin) ja hän suositteli mulle psykoterapiaa tähän syömishäiriöön. Olen sama mieltä, että hyötyisin siitä varmasti paljon. Sainkin sitten tuolta omalta sairaanhoitajalta vinkin terapeutista, johon voisin ottaa yhteyttä ja selvittää että olisko hänellä aikaa ja ammattitaitoa alkaa mun keissiä hoitamaan.
Lisäksi sain lääkäriltä myös lihasrelaksanttia, eikä mulla ole moniin moniin aikoihin ollu paikat näin auki. Ihana tunne.
Lääkäri myös haluaa nähdä mut parin kk jälkeen, että miten lääke on auttanut ja mikä tilanne muuten, samalla sitten tarkistetaan tuo psykoterapialähete-asia. Tuntuu todella helpottavalta, kun ei ole jäänyt jatkohoito tyhjän päälle.

En edes viitsi miettiä edellisen kirjoituksen jälkeen tapahtuneita asioita sen kummemmin, kun vihdoin olen päässyt sinuiksi kaiken negatiivisen kanssa. Kuitenkin sen verran pakko hehkuttaa, että positiivistakin on ollut. Nimittäin varattiin ystävättären kanssa alkuvuoteen kahdenkeskinen rentoutumis-löhöloma. Mulla on tosi ristiriitaiset ajatukset tuosta (”en ole ansainnut tätä, mahdunko lentokoneeseen, häpeääköhän ystävä minua, näytän kamalalta” yms), mutta pääasiassa odotan innolla sitä. Pokkarin tai ristikkolehden kanssa rantatuolissa notkumista, drinksu kädessä ja musa korvissa. Vailla huolen häivää arjen haasteista. Ihan sama olenko ansainnut sitä tai en tai miltä näytän. Mulla kuitenkin odottaa kotona maailman ihanin mies ja maailman ihanimmat lapset, mun ei tarvitse hakea kenenkään muun hyväksyntää!

Ai niin, lisäksi tulin tänään taas aavistuksen ulos kaapista. Kerroin äidilleni, että sairastan bed:iä, selitin vähän yksityiskohtia, kun hän siitä kyseli ja muisteltiin yhdessä että tosiaan tämä on minua tainnut piinata jo lapsena. En uskaltanut sen enempää asiasta puhua, ettei sitten tule mitään syyllisyydentunteita hänelle, kun tiedän että tässä on takana puolin ja toisin kipupisteitä.. Joka tapauksessa hän sanoi, että jos olen valmis ottamaan härkää sarvista, niin rahoitus kyllä psykoterapiaan järjestyy, muutenkin tsemppasi ja kaikin puolin olin helpottunut että kerroin.

Eka viikko ja viikonloppu takanapäin!

Eka viikko ja viikonloppu takanapäin!

Wipii!
Tosin ei tässä nyt ihan tuulettaa kannata, mutta kuitenkin, arki meni tosi hyvin ja kävin kuitenkin kolmena päivänä lenkilläkin! Viikonloppu sen sijaan oltiin reissussa ja autossa tuli istuttua yhteensä varmaan ainakin 800km ja sen takia rytmit oli vähän hakusessa. Lisäksi tuli kyläiltyä notkuvien herkkupöytien ääressä, joten väistämättä sitten tuli vähän lipsuttua ja Tuurin kyläkaupasta ostettua muutamia sellaisia herkkuja mitä ei muualta saa. Ne nyt tuossa vähän kummittelevat. Mutta ei se nyt niin vakavaa ole, näinhän se normaalissa elämässä menee, että kun on lomaa ja irroitutaan arjesta, niin voikin lipsua ja sitten kotona taas palataan pikkuhiljaa siihen oikeaan rytmiin ja kuriin.
Eikä edes tuottanut tuskaa, aamupalaksi söin 2 palaa paahtoleipää ja 2 kuppia kahvia sen normaalin ison leipäpinoni sijaan.. Lounasaikakin venähti, kiitos reissussa rytminsä sekottaneiden lasten, sain syötyä ”lounaani” vasta nyt iltapäivän kynnyksellä. Ruuan päälle avasin vielä ostamani 100gramman smash!-pussin, mutta ei ole mitään mättämisenhimoa(ja minun mittakaavassani tuo sata grammaa on vähän!), en ole syönyt näitä varmaan vuoteen joten maistuu ihan älyttömän hyviltä.. Pientä omatunnon kolkuttelua, mutta maistellaan nyt.. Onneksi tuli ällö olo jo ennenkuin pussin pohja alkoi häämöttää, huh.

Jääkaappi on aivan tyhjä, vaikka kävin yöllä vielä hakemassa maidon ja leivän huoltoasemalla, se maitokin loppui kesken päivällisen. Kohta siis taas tekemään viikon ruokaostokset ja samalla pitäisi keksiä jotain helppoa ja hyvää lounaaksi..

Ai niin myslistä vielä piti avautua! Söin sitä ennen lähtöä perjantaina ehkä 1-2dl ja pe-iltana vatsani kupli ja kuohui ja oli aika kiusallista kun oltiin tosiaan kylässä.. Kävin kakkoshädällä ja piereskelemässä varmaan miljoona kertaa ja maha oli täynnä ilmaakin kuin ilmapallo, oli todella kiusallista ja inhottavaa! Ensi satsin teen ilman pellavansiemeniä, en tiedä johtuiko niistä, mutta miehellä ne teki aikoinaan saman efektin. Ainakin liian tujua tuo mysli oli tottumattomalle vatsalle, kun normaalisti olen syönyt tuollaista, missä on vain viljaa ja pähkinöitä..