Uusi vuosi, uudet vai vanhat kujeet?

Uusi vuosi, uudet vai vanhat kujeet?

Ei, mä EN tehnyt uudenvuoden lupauksia. Tai no tein semmosen, että kirjoitan meidän perheen positiivisia juttuja paperilapuille purkkiin pitkin vuotta ja sit niitä luetaan vuoden päästä ja muistellaan. Siinä jo tarpeeks tavoitteita..

Tänään oli myös siitä historiallinen päivä, että ekaa kertaa varmaan edellisen ”parannuksen” jälkeen en syönyt koko päivänä yhtään karkkia. Kaksi pikkuleipää söin kyllä aamupalan yhteydessä, kun oli niin iso kupillinen kahvia, mutta entiseen verrattuna parannus on huima. Nyt olen istunut koneella ja pelannut ja vieressä on houkutuksia, mutta ei ole tehnyt mieli nyt koskea. Tarkoitus ei TODELLAKAAN ole järjestää mitään lakkoa, mutta kiinnitin nyt enemmän huomiota taas näihin sudenkuoppiin ja tarkoituksena on yrittää syödä vähän säännöllisemmin ilman että tarvitsisi täyttää niitä tyhjiä hetkiä syömällä. En aio edes pitää mitään dieettiä, ainostaan että syön jotain ruuaksi luokiteltavaa säännöllisesti. Olkoon se sitten jotain hiilarinuudelia, sokerijugurttia tai vaaleaa leipää. Ihan mitä tahansa, paitsi ei karkkia tai suklaata tms! Jotain mikä ees etäisesti luokitellaan välipalaksi tai ruuaksi..
Tajusin tuossa loman aikana, että mun kroppa ei edes tiedä mitä tarkoittaa nälkä(tai jano ja nämäkin tunteet menevät sekaisin). Lisäksi aineenvaihduntani on kaikin puolin totaalisen jumissa, kun paastoan ja ahmin vuorotellen, sekä vedän lähes pelkästään joulusuklaita, pipareita yms herkkuja..

Lisäksi oon hyvällä päällä kun
1. sain mieheltä joululahjaksi kampaajakäynnin
2. ukolla alkaa 2 vkon päästä vikat isälomat ja sillä on myös synttärit ja appiukko vie meidät ja koko miehen puolen perheen syömään, sekä ottavat lapset, jotta saadaan viettää kahdenkeskinen yö vaikka vineton merkeissä!
3. meille on varattu ihana luksusristeily ja siihen on enää kuukausi
4. löysin eilen seppälästä itselleni todella hyvin istuvat ja hyvännäköiset stretchhousut
5.  sekä alessa tosi hyvät talvikengät: Crocs AllCast Luxe Duck Bootsit.

Nuo kengät ovat siis tuollaiset loskarityyliset varrelliset saappaat, missä on muovinen kenkäosa ja varsi nahkaa, mutta TODELLA lämpimät ja pehmeät sisältä(lampaan turkis). Ja aivan tajuttoman kevyet!! En voinut kuvitella että noin kevyitä talvikenkiä voisi olla olemassakaan!! Näitä tuskin tuntee jalassa, ero aikaisemmin sovittamiini talvikenkiin oli aivan valtava..
Nämä omani olivat miesten osastolta, kun naisten osastolta oli just tuo oma kokoni loppu ja näihin mahtuu nyt hyvin villasukkakin vielä tarvittaessa.
Erona naisten ja miesten mallissa oli eriväriset nauhat(musta/valk). Minusta jopa tuo miesten malli mustilla nauhoilla oli paremman näköinen. Sointuu paremmin se musta, kun kengän alaosakin on mustaa ja ruskea yläosa.. Nää vaikutti tosi hyviltä kävellä, kun tänään niitä testailin kauppareissun verran, ainoastaan vähän hiersi nilkkoja kun en jaksanut niitä kunnolla solmia kun ne alkuperäset nyöritykset oli jotenkin tosi hankalat kiristää. Pitäisi googlata ja katsoa joku erilainen nyöritystapa..
Maksoin noista kengistä jotain hieman alle 80euroa. Suomessa on hassu tapa laittaa suurin osa talvitamineista alennusmyynteihin jo heti joulun jälkeen, kun yleensähän ne pakkaset ja lumet tulee tänne vasta alkuvuodesta.. Noh hyvä näin, en olisi tosiaankaan raaskinut maksaa edes hyvistä kengistä 160euroa(ovat näköjään verkkokaupassa yhä normaalihinnoissa)..

Tuli tänään facebookissa juteltua myös erään äitikaverin kanssa, jonka lapset on samassa kerhossa mun esikoisen kanssa. Tutustuttiin jo vuosi sitten avoimessa päiväkodissa ja juteltiin nyt niitä näitä ja kerroin samalla puheripulissani näistä painonhallintaongelmistani ja syömishäiriöstä, ahmimisesta yms. Ollaan siis puhuttu hampaista ja muista terveysongelmista jo ennenkin, joten kynnys oli sinällään matala. Nolotti ja oli paha mieli, itkinkin vähän, mutta sanoin mm että ”jos en nyt revi itseäni päivänvaloon tän asian kanssa, niin muutosta ei tule ikinä”. Onneksi sanoin, sanoi että arvostaa mun hienoa asennetta, sain taas vähän lisää voimaa ja tuli taas sellainen olo, että tämä on oikeasti asia mistä pitäisikin puhua, eikä vaieta ja piilotella. Niin kauan kuin piilottelen, syön salaa ja häpeän asiaa, ehkä en paranekaan. Ja se vaatii myös sitä mukavuusalueelta poistumista, kokonaisen elämäntavan hylkäämistä ja häpeän muuttamista voimaksi.
Toisaalta mietin, että miksi ees häpeän asiaa. Kuitenkin vaikka asia olis miten kipeä salaisuus, niin mun ulkomuodosta jo heti näkee, että ei tässä nyt olla ihan ruokaympyrän mukaan eletty.. Sanoinkin usein, että ylipainoinen voi olla ihan vaan mukavuudenhaluisuuttaan, mutta sairaalloinen lihavuus on lähes poikkeuksetta kirjaimellisesti sairaalloista(”sairaudesta johtuva tila/häiriö”). Meni muuten joulun ansiosta 140kg rikki. Bmi:ni on yhtä paljon, kuin ihannepainoni olisi.. En ole ylpeä, tosin en tunnista itsessäni varsinaista suruakaan asiasta. Faktana vain..

Mainokset
Huih, olen epävakaa, kuin eilinen ilma! Eli hoitoonhakeutumisen vaikeutta, ahdistusta ja ahmimishimoa..

Huih, olen epävakaa, kuin eilinen ilma! Eli hoitoonhakeutumisen vaikeutta, ahdistusta ja ahmimishimoa..

Jäin pyörittelemään mielessäni tuota lääkäriin hakeutumista ja etsin jo numeron varatakseni omalääkäriajan. Sitten huomasin että omalääkärini on nykyään venäläinen. En siis ole käynyt kuin kerran terveyskeskuslääkärissä täällä, joten omalääkärini on vuosien varrella ilmeisesti vaihtunut. Olen ehkä hieman rasistinen, mutta muutamat omat kokemukseni menneisyydessä kertovat etteivät venäläiset terveyskeskuslääkärit ole kovin empaattisia tai muutenkaan kovin motivoituneita, tai kyse on lähinnä vaan kulttuurierosta, ja terveyskeskuksen mahdollistamista resursseista auttaa potilasta. Eli kiire, kielimuuri ja evvk. Toki voin olla väärässä ja hyi minua kun näkemättä tuomitsen, mutta toimin nyt puhtaasti vaistojeni varassa ja peräännyin.
Harmittaa, kun näin jo sieluni silmin meneväni jollekin lasteni neuvolalääkärin kaltaiselle mukavalle, lämpimänoloiselle empaattiselle naiselle(tai miehelle), joka katsoisi tosi syvälle silmiin ja sanoisi ammattilaisena asioita, jotka toisivat lohtua ja tsemppaisivat ja minulla olisi viimein helpottunut olo, kun vihdoin hain apua ja virallisen diagnoosin myötä kokisin että  paraneminen voisi kunnolla alkaa.

Ehkä tälläistä palvelua saakin vain yksityiseltä..

Tutkin, saisinko aikaa yksityiselle ja olisi tänään ollutkin yksin psykiatrian erikoislääkärille 60min aika, mutta sellaiseen aikaan jotta mies olisi joutunut tekemään erikoisjärjestelyitä ehtiäkseen siksi kotiin. Sehän ei hälle oikein sopinut ja seuraavat vastaanottoajat olisivat vasta viikon päästä. Eikö viikon päästä sitten kävisi, kysyi mies. Viikonloppu, viikko, kuukausi, iäisyys. Kaikki kuulostaa pitkältä, ainakin ihmiselle joka koittaa nyt elää päivä kerrallaan ja selvitä tästä kaikesta yksin kunnialla.


Turhauduin ja ahdistuin. Itkettää. Tekee mieli ahmia jotain. Söin juuri 45min sitten kunnollisen lounaan, joten nälkä minulla ei ole, vaan paha mieli koska mies ei koe asiaa niin tärkeäksi kuin minä. Tai ei ymmärrä, miten iso kynnys tuo lääkärille meno asian tiimoilta minulle on ja mitä enemmän sitä taas mietin, niin haluan siirtää sitä taas ja tiedän että se jää. Nytkin mietin että onko se oikeasti sittenkään tärkeää. Tarvitsenko oikeasti diagnoosia mihinkään, jos en välttämättä tarvitse muuta ammatillista apua? Lisäksi jos siirrän sitä ensi viikolle, minun pitäisi ottaa se aika päiväsaikaan ja selittää jotenkin lastenhoitajalle, että miksi olen menossa lääkäriin keskellä päivää.. Ahdistaa ajatus, että minun pitäis tämän takia valehdella tai kertoa totuus esim appivanhemmille, eeeei kiitos.
Olen vihainen miehelle, kun ajattelen että hänen mielestään asia ei ole tärkeä ja toisaalta itselleni, koska olen liian ”kaikkinythetimulle”, tein itsestäni martyyrin ja ahdistaa, että tärkeäksi kokemaani asiaa pitäisi siirtää. Mietin myös katkerana, että ajatteleekohan mies, että yksityinen psykiatri olisi vain ajan- ja rahanhukkaa koska kuitenkin ensi viikolla olen jo unohtanut koko tämän jutun ja palannut takaisin vanhaan..? Tätä ajatusta mietin usein. Vaikka oikeasti kyllä tiedän, ettei sillä ole mitään merkitystä!! Perkele sentään tätä pääkoppaa.

Olen suunnattoman ärsyyntynyt siitäkin, että näinkin pieni vastoinkäyminen saa jo miettimään miltä tuntuisi syödä itsensä ähkyksi, jopa lapsen nähden. Noh, en kuitenkaan sortunut, aion mennä tänään kuitenkin lenkille kun mies tulee, vaikka jalkoja särkeekin. Ahmitaan sitten vaikka asfalttia, jaloilla. Suututtaa.